— Kovinhan sinun laivallasi on jano, ivaili Nab nähdessään pirogin vuotavan.
— Älä yhtään huoli, Pencroff lohdutteli. — Parin päivän kuluttua ei siinä ole vettä enempää kuin juomarin vatsassa.
Ja sitten lähdettiin liikkeelle, Nab ja Harbert airoissa, Pencroff perämiehenä. Kulku ohjattiin ensin salmen poikki Pelastuksenluodon eteläpäähän ja siitä pari kilometriä ulommaksi merelle, jonka pinta oli tällä kertaa rasvatyyni. Sieltä soudettiin Laupeuden joen suulle ja käännyttiin kaakkoon. Noin viisi kilometriä joen suusta pisti mereen teräväkärkinen niemeke. Sitä kohti Pencroff alkoi ohjata venettä, pysytellen jonkin matkan päässä rannasta.
Tultiin niemenkärjen kohdalle, ja Pencroff oli juuri kiertämäisillään sen, kun Harbert äkkiä huudahti:
— Mitä tuolla rannalla on?
Kaikki kääntyivät sinne päin: rannalla näkyi jotain mustaa, puoleksi hiekan peitossa.
— Kas, mistä ne ovat sinne joutuneet? virkkoi Pencroff.
— Mitä ne ovat? Mitä ne ovat?
— Tynnyreitä ne ovat, ja tuskinpa tyhjiä.
Nuolena kiiti vene pienen lahdelman rantaan, ja kaikki hyppäsivät maihin.