Pencroff oli oikeassa. Rannalla, puoleksi hiekkaan vajonneena, oli kaksi tynnyriä, joihin taitavasti oli köytetty kiinni isohko arkku. Tämä oli ilmeisesti kellunut tynnyrien varassa meren pinnalla, kunnes aallot olivat sen heittäneet maihin.
— Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla? huudahti Pencroff hyökäten arkun ääreen. — Luja on siinä kansi, mutta eiköhän lohkeaisi, kun oikein koettaisi? Ja samassa hän sieppasi maasta suuren kiven.
— Pencroff! Cyrus Smith virkkoi pidättäen häntä. — Ettekö malttaisi odottaa tunnin verran?
— Mutta, herra insinööri, ajatelkaa: siinähän saattaa olla juuri sellaista, mitä meiltä puuttuu!
— Siitä saamme kohta selon, eikä liene syytä särkeä arkkua, josta meille vielä voi olla paljonkin hyötyä. Me viemme sen Graniittilinnaan ja avaamme siellä varovasti.
— Kai se parasta on, merimies myönsi. — Minä olen sellainen hätähousu!
Arkku päätettiin hinata kotiin, sillä se oli heidän pienelle ruuhelleen liian raskas.
Mistä ja miten arkku oli joutunut sinne? Rannikko tutkittiin tarkoin, mutta muita hylkyjä ei näkynyt missään. Harbert ja Nab kiipesivät ylängölle ja tähyilivät merelle: ei sielläkään laivaa, ei purrenpahastakaan.
Ilmeisesti oli tapahtunut haaksirikko. Oliko sillä ja äskeisellä haulilla mitään yhteyttä keskenään? Kenties olivat haaksirikkoiset itse saaren toisessa päässä? — Se oli ainakin varmaa, etteivät he olleet malaijilaisia merirosvoja, sillä näillä ei ole sellaisia varusteita.
Arkku oli tammesta, puolitoista metriä pitkä ja yhdeksänkymmentä senttiä leveä, päällystetty paksulla, messinkinauloin kiinnitetyllä nahalla. Umpinaiset tynnyrit oli sidottu arkkuun oikein merimiehen solmuin, niin vakuutti Pencroff. Erittäin hyvin se oli säilynyt, niinkuin luonnollistakin, koska se oli joutunut hiekalle eikä kivisärkälle. Meressä se nähtävästi ei ollut vielä kovinkaan kauan uiskennellut.