— Ei ole aikaa, Cyrus Smith vastasi.
— Viisi minuuttia vain, meidän oman aamiaisemme nimessä, Pencroff pyysi. Samassa hän kävi vatsalleen maahan, pisti kätensä veteen ja alkoi viskellä maalle isoja krapuja kaikkien suureksi mielihyväksi.
— Johan minä sanoin, merimies puheli, — ettei tältä saarelta puutu mitään muuta kuin tupakkaa.
Ravut pantiin reppuihin ja matkaa jatkettiin.
Puoli yksitoista kuului äkkiä etummaisena kulkevan Harbertin huuto:
— Meri näkyy!
Ja hetken perästä levittäytyi heidän eteensä valtameren laaja ulappa.
Kuinka suuri erotus tämän ja itäisen rannan välillä! Viimeksimainittu hietikkoa, laakeaa, täynnä kiviä ja särkkiä, täällä jyrkkä ranta, metsäinen aina vedenrajaan asti. Siirtolaiset saapuivat pienen lahdelman reunaan, johon äskenmainittu joki laski ainakin kahdentoista metrin korkeudesta. Näin korkealle ei vuoksi Tyynessä meressä kohoa korkeimmillaankaan. Vastalöytämälleen joelle siirtolaiset antoivat nimeksi Koskijoki.
Joen suusta Lieronnokkaan saakka kasvoi rannikko tiheää metsää. Jos heidän hakemiansa haaksirikkoisia missään oli, niin tältä läntiseltä rannalta heitä oli haettava. Ainoastaan täällä oli heidän ollut mahdollista saada itselleen turvallinen olosija. Kalliolta putouksen niskasta näkyi meri laajalti joka taholle, mutta ei missään laivaa eikä venettä, ei aluksen pirstaleitakaan. Cyrus Smithin ehdotuksesta päätettiin kuitenkin tarkoin tutkia tämä rantaseutu aina Lieronnokkaan asti, siis kolmekymmentä kilometriä pitkä rantataival.
Tiheiköt hidastuttivat taas matkaa niin, että siirtolaiset vasta kello seitsemän tienoissa illalla peräti uupuneina pääsivät Käärmeniemen eteläisimpään kärkeen Lieronnokkaan, jossa rannikko oli hiekkaista ja louhista. Koska ei ollut ajattelemistakaan päästä yöksi Laupeudenjoen latvoille, päätettiin olla yötä tällä niemellä.