Harbert ja Pencroff lähtivät hakemaan rantakallioista sopivaa yösijaa. Kauan heidän ei tarvinnut sellaista etsiäkään, ja he olivat juuri astumaisillaan erääseen rotkoon, joka heistä näytti tarpeeksi tilavalta, kun samassa outoa murinaa alkoi kuulua sen sisältä.
— Takaisin! huudahti Pencroff, tempaisten Harbertin taemmaksi kallion suojaan. — Meillä ei ole pyssyissä kuin haulipanokset, ja sellainen eläin, joka tuollaista mölyä pitää, välittää hauleista yhtä vähän kuin suolarakeista.
Samassa ilmestyi rotkon suulle komea jaguaari, tuo kuningastiikerin julma kilpailija, vähintään puolitoista metriä pitkä kuonon päästä hännän juureen.
Gideon Spilett lähestyi silloin rotkoa toiselta puolen. Harbert luuli, ettei hän ollut huomannut petoa, ja oli juoksemaisillaan häntä varoittamaan, mutta reportteri viittasi häntä pysymään alallaan ja lähestyi hitaasti petoa. Ei Gideon Spilett ensi kertaa seisonut vastatusten tiikerin kanssa. Hän nosti pyssyn poskelleen ja tyynesti, ilmettäkään väräyttämättä, katseli pedon jännittynyttä vartaloa ja hehkuvia silmiä.
Äkkiä jaguaari ponnahti reportteria kohti, mutta samassa laukesi karbiini, ja peto kaatui hengetönnä maahan, luodinreikä silmien välissä.
Jaguaari oli nyt jättänyt asuntonsa siirtolaisille, ja nämä asettuivat yöksi siihen. He kokosivat varovaisuuden vuoksi luolan suulle suuren nuotion kaatopuista ja risuista, joitten lisäksi Cyrus Smith vielä pani siihen joukon nuoria bambupuun vesoja.
Tuskin olivat matkamiehet olleet aikaakaan luolassa, kun äkkiä alkoi kuulua kovaa pauketta. Se johtui nuotiossa räjähtelevistä bambunvesoista, oli kuin olisi raketteja ammuttu.
Tämä ei ollut insinöörin omaa keksintöä. Keski-Aasiassa kuuluvat tataarit käyttävän samaa keinoa pelottaakseen petoja yöleiriltään.