Kynsinientä kohti. Turhia haeskeluja. Riekaleita hongan latvassa. Keskiyö. Laupeudenjoella. Vene. Kotiinpaluu. Hämmästys.
Varhain seuraavana aamuna tähysteltiin Lieronnokan niemeltä ja läheisiltä kallioilta joka suuntaan, mutta mitään laivaa tai edes laivanpirstaleita ei näkynyt missään. Päinvastoin huomattiin, ettei länsirannalla ollut mitään paikkaa, johon laiva voisi ankkuroida tai haaksirikkoinenkaan alus laskea maihin. Heidän täytyi niin ollen — vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa — lähteä tutkimaan saaren eteläistä rantaa Käärmeniemestä Kynsiniemeen asti ja kiertää edelleen Liittolahden ympäri Graniittilinnaan.
— Hyvä niinkin, yritti Nab, — mutta...
— Mitä aiot sanoa? Cyrus Smith kysyi.
— Sitä vain, miten sitten päästään Laupeudenjoen yli, kun vene on siellä joen latvoilla?
— Se nyt ei ole konsti eikä mikään, vakuutti innokas Pencroff, — tekaistaan lautta ajopuista ja seilataan sillä joen yli. Siinä kaikki.
Viipymättä lähdettiin liikkeelle, sillä pitkä oli edessä oleva taival, Kynsiniemi kun oli runsaan peninkulman päässä. Lincolnin saaren eteläinen ranta, varsinkin siitä lähtien, mistä alkoi Washingtonin lahti, oli hyvin louhista ja täynnä niemiä ja lahtia. Tämä seikka hidastutti etenemistä suuresti. Rantakallioista vasempaan kasvoi tuuheaa metsää, oikealla oli meri täynnä luotoja ja kareja.
— Jos myrsky ajaisi laivan näille paikoin, Pencroff virkkoi, — niin se olisi hukassa; siksi paljon on täällä kareja ja matalikkoja.
— Mutta jäisi kai siitä sentään joitakin merkkejä jäljelle, Gideon Spilett arveli.
— Tuonne luotojen väliin kenties, merimies vastasi, — mutta rantahiekalle ei koskaan.