Entinen saviastiain polttoon käytetty uuni lämmitettiin tulikuumaksi ja siihen työnnettiin tulenkestävissä sulatuskaukaloissa 100 osaa hiekkaa, 35 osaa liitua, 40 osaa natriumsulfaattia sekä 2-3 osaa tomuksi survottua hiiltä. Kun ainekset uunia yhä kuumennettaessa olivat sulaneet veteläksi velliksi, kastettiin putken toinen pää tähän velliin, kunnes sitä oli kerääntynyt joltinenkin määrä putken pään ympärille. Sen jälkeen puhallettiin putken toisesta päästä putkea yhtä mittaa pyöritellen, kunnes ilma oli paisuttanut lasiaineen ensin muodottomaksi, ontoksi kappaleeksi. Tämän ympärille otettiin yhä uutta sulaa lasivelliä ja siten saatiin vihdoin pallo, noin kolmekymmentä senttiä läpimitaten. Sen jälkeen heiluteltiin tätä vielä pehmeäseinäistä palloa putken päässä edestakaisin, kunnes se oli muodostunut pitkulaiseksi sylinteriksi, puolipyöreäksi molemmista päistään. Nämä päät katkaistiin kylmään veteen kastetulla rautalangalla ja sylinteri halkaistiin pitkin pituuttaan. Näin saatu lasikäärö kuumennettiin uudestaan ja silitettiin sitten tasaista pintaa vasten puisella telalla suoraksi levyksi.
Ensimmäinen levy oli niin ollen valmis, ja yhteen menoon tehtiin sellaisia puolisataa kappaletta. Ja näin Graniittilinna sai ensimmäiset lasi-ikkunansa. Eiväthän ruudut kovin kirkasta lasia olleet, mutta tehtävänsä ne täyttivät.
Lasiastiain puhaltaminen oli tästä lähtien pelkkää leikintekoa, vaikka ne tulivatkin sellaisia kuin tulivat. Pencroff tahtoi hänkin saada tekaistuksi jonkun astian, mutta hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla, ja hänen astiastaan tuli niin kummallinen, että häntä itseäänkin nauratti.
Kaukaisen Lännen metsissä samoillessaan onnistui Harbertin kerran löytää muuan erittäin arvokas ja hyödyllinen puu, käpypalmu, Cycas revoluta, jonka ytimessä oli hyvänmakuista ja jauhomaista ainetta, saagoa. Tuoreeltaan se kyllä sisälsi kitkerää mehua, mutta sen sai siitä helposti pois puristamalla. Nab paistoi sitten näistä jauhoista piirakoita ja vanukkaita, ja tuskin saattoi mausta erottaa niitä vehnäjauhoista.
Hyvä oli siirtolaisten olla Lincolnin saaressa, mutta sittenkin — isänmaanrakkaus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että jos he äkkiä olisivat nähneet saarensa läheisyydessä laivan, he olisivat antaneet sille merkkejä, olisivat kutsuneet sen luokseen ja lähteneet sillä pois.
Oli huhtikuun 1. päivä, pääsiäissunnuntai, jonka siirtolaiset olivat viettäneet levossa ja rukouksissa. Päivällisen jälkeen he istuivat lehtimajassa juoden seljan siemenistä keitettyä kahvia. Tuli muun muassa puheeksi Lincolnin saaren asema, jonka Cyrus Smith kerran oli vaillinaisilla kojeilla mitannut. Nythän heillä oli sekstantti, jolla saattoi määrätä aseman hyvin tarkasti. Alituiset kiireet olivat estäneet insinööriä tekemästä näitä mittauksia, mutta seuraavana päivänä hän päätti suorittaa ne.
Ja niinpä hän sekstantilla tekemäinsä tarkkojen mittausten avulla sai selville Lincolnin saaren aseman. Se oli:
150° 30' itäistä pituutta
34° 57' eteläistä leveyttä.
Entisissä laskuissaan hän niin ollen ei ollut erehtynyt täyttä viittä astettakaan.
Harbert haki heti kartaston. Otettiin Tyynen meren lehti esille, ja Cyrus Smith rupesi harpilla tekemään siinä mittauksia. Äkkiä hänen harppinsa pysähtyi: