Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä. Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen, vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.
Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa meistä — Conseil — oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.
Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia pommeja aina 16 kilometrin päähän.
Abraham Lincoln oli siis joka suhteessa ensiluokkainen valaanpyyntilaiva, ja — mikä oli vielä parempi — sillä oli mukana Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.
Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan. Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.
Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva, vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.
Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa. Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.
Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella lyyrillisellä lennolla — minusta tuntui kuin olisin kuullut kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.
Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah, kunnon Ned — toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!
* * * * *