"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja", virkkoi Ned Land eräänä päivänä minulle. "Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden Guinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin metsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy maanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia kaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen maanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo paattiinsa hyvästiä sanomatta?"
"Ei, Ned, ei", vastasin vakavasti. "Antakaamme vielä rahtuisen aikaa kulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. Nautilus lähestyy asuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se meidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä nähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että kapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin rannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä."
"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen sallimattaankin?"
En vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt kokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli nakannut Nautiluksen kannelle.
Jätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni Nautiluksen vauhti vähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia sivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2—3 kilometrinkin syvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän meren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella luotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa lämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin huomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin keskellä merta.
Tammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. Nautilus pysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi potkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä näin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin jättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta vietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt muuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p. kulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei ilmeisestikään voitu huomata Nautilusta tämän suuren mataluuden takia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin ja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.
Kello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka troopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti Conseilia ja minua merkillinen näytelmä.
Etelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen vanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles, Athenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen kuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko varaston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia kuin Nautilus ja Pompylius; mutta uudempi tiede ei ole niitä hyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi Argonauta eli paperivene.
Juuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme merenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne liikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla siitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta kellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi jälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa pystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden aaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin huvipursiin. "Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään", virkoin Conseilille, "mutta ne eivät tee sitä koskaan."
"Aivan niinkuin kapteeni Nemo", huomautti Conseil mielestään varsin älykkäästi. "Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi Argonauta."