"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.
"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka kestääkseen moista puristusta."
"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."
"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan laivanpohjalle."
"Niin justiin — kai, kai — ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana peräänantamaan.
"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"
"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että jos tuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."
"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on selitettävä Scotian onnettomuus?"
V LUKU.
Turha etsintä.