— Kukapa tietää, kuinka monta vuorta meillä vielä on sivupäästävänä! arveli perämies.
— Ja kukapa epäillee mitä siellä takana löydämme? lisäsi matruusi.
— Älä jaarittele noin lemmon lailla, sanoi Gervique, vaan pidä varasi.
Päästyämme tämän läpi lienee aikaa jankata. Pidä keksisi varalla.
Samassa tuli mahdottoman iso jäämöhkäle kiireesti ajellen La Jeune-Hardieta kohti, ja mahdottomalta näytti väistyä sen edestä, se kuu täytti koko tämän ahtaan kanavan leveyden ja prikin oli perin mahdotonta kääntyä.
— Tunnetko ruoria? kysyi Jean Cornbutte Penellanilta.
— En, kapteini! Se on herjennyt ohjaamasta.
— Ohoi! pojat, huusi kapteini miehilleen. Älkää peljätkö, vaan iskekää vankasti vastaan kekseillänne.
Jäämöhkäle oli liki kuuttakymmentä jalkaa korkea, ja jos se kaatui prikin päälle, niin tämä oli musertuva. Sanomaton kauhu seurasi hetkisen ajaksi ja laivaväki hyökäsi perän puolelle, huolimatta kapteinin käskystä että kukin pysyisi paikallaan.
Mutta jäämöhkäleen ollessa ainoastaan puolen kaapelipituuden päässä La Jeune-Hardiesta, kuului kumahus, ja oikea vesipatsas holvahti aluksen päälle, joka samassa kohosi suunnattoman aallon harjalle.
Kauhistuksen huuto pääsi merimiehiltä, mutta kun loivat silmänsä eteenpäin, oli jäämöhkäle kadonnut, salmi oli auki, ja sen lopulta näkyi ääretön, päivän viimeisten säteiden valaisema ja helppoa purjehtimista ennustava vesipeili.