— Ja epäiltämättä rutistui tuhansiksi pirstoiksi, lisäsi perämies, kun miehistönsä ei kyennyt liikehtimään.

— Mutta nepä jäävuoret, vastasi Penellan, tarjosivat heille helpon välikappaleen päästä maalle, joka ei voinut olla niin erittäin kaukana.

— Toivokaamme! sanoi Jean Cornbutte, tehdäksensä lopun tästä kanssapuheesta, mikä joka päivä uudistui perämiehen ja ruorimiehen välillä. Minun luuloni on, että ennen pitkää saamme maan näkyviin.

— Tuolla se nyt on! huudahti Maria. Katsokaapas minkälaisia vuoria!

— Ei, lapseni, vastasi Jean Cornbutte. Ne ovat jäävuoria, ensimäisiä tähän asti matkallamme kohtaamia. Ne murskaisivat meidät kuin lasin, jos laskisimme prikin niiden väliin. Penellan ja Vasling, olkaa varuillanne.

Nuo ajelevat jääröyköt, joita näkyi enemmän kuin viisikymmentä taivaanrannalla, lähenivät vähitellen prikiä. Penellan astui ruoriin, ja Jean Cornbutte kiipesi pram-saalingille, suuntaa komentamaan.

Illan puoleen oli priki keskellä noita liikkuvia kallioita, joiden rusentava voima on vastustamaton. Nyt oli temppuna, kuinka liikehtiä tämän vuoriston kautta, mieli kun käski yhä edelleen laskemaan eteenpäin. Toinen vaikeus tuli vielä lisäämään aseman vaarallisuutta: ei käynyt varmaan määrääminen, miten alus oli ohjattava, kun kaikki ympärillä olevat kohdat alituisesti siirtyivät eikä siis ollut kiintonaista näkö-alaa. Ilta kohta pimeni ja sumu sakeni. Maria astui hyttiinsä, mutta kapteinin käskystä piti kaiken laivaväen pysyä kannella. Väki oli varustettuna pitkillä keksillä, aluksen varjelemiseksi ajelevain jäämöhkäleiden tölmäyksiltä.

La Jeune-Hardie joutui kohta ahdinkopaikkaan, semmoiseen, että sen raa'an-nokat töytäilivät jäävuorten kupeisiin, ja leeseilien piirat täytyi ottaa sisään. Täytyipä kääntää isomärssykin niin, että se kävi vanttiin kiini. Onneksi prikin purjehtimiselle tästä ei mitään vahinkoa ollut, tuuli kun sopi ainoastaan sen yläpurjeisin, ja ne ulottuivat viemään sitä melkeätä vauhtia eteenpäin. Hyvällä rakennollaan priki voi tunkeuta noihin sadepuuskain täyttämiin laksoihin, jolla aikaa jäämöhkäleet yltympäri puskiskelivat toisiaan surmaa ennustavalla ryskeellä.

— Lemmon reissu! jupisi André Vasling keulan puolella matruusien joukossa, jotka keksi kädessä poistelivat uhkaavimpia tylmäyksiä.

— Mikä on vissi, on se, että jos pääsemme täältä hengissä, niin olemme kauniin kynttilän velassa jäävuorten rouvalle, vastasi Aupic.