— Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä teidät, ennenkuin kuolen!
— Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi keskellä.
André Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin.
Hän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.
Pierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa ja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta vallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita vastatulleet eivät tunteneet.
Ne olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä Froöerenin norjalaisesta miehistöstä.
— Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni!
Maria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!
— Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, La Jeune-Hardie, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä peninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.
— Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi
Pierre Nouquet.
Tuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti Nouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut viluun.
— Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta ilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?