— Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän täytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.
— Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.
— Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin paljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti. Me saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen sijaan.
— Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy toimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen, sanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme voimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.
— Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta, pitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.
— Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis
Cornbutte.
Pakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja hakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi tarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden muassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies jäi estämään valkeata sammumasta.
Louis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei käynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla tehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta puuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen ankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea ja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä onnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä tätä lääkettä säästettykään.
Mutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte meni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen niiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti ylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli tapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis Cornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä. Hänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois, joiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi kerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.