Hätä.
Tammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä kykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi huopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin joku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan kivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.
Sittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan, nousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja istuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti heihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.
Louis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja jonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi muutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.
— Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!…
Auta minua!
Louis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse, ja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:
— Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?
— Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka milläänkään.
— Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne varastaneet.
— Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling pilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.