Oppaat ja kantajat olivat keskenään jakaneet kapineet. Lähdön merkki annettiin, ja me lähdimme astumaan synkeässä pimeässä, ohjaten kulkuamme etäällä kiiluvaa lyhtyä kohti.
Tässä lähdössä oli jotakin juhlallista. Puhuttiin vaan vähän, ja ympärillämme vallitseva, arveluttava salasuhteisuus valtasi itsekunkin; mutta samalla tunsimme vilkkaan vaikutuksen tästä oudosta ja mieltä ponnistavasta tilasta, joka teki meidät väliä pitämättömiksi niistä vaaroista, jotka voivat meidät kohdata. Maisema ympärillämme oli eriskummainen. Selvästi emme voineet kaikkia eroittaa. Isot, valkoiselle vivahtavat, epäselvät ruhot, tummilla, vähän jyrkemmin esiintyvillä pilkuilla, estivät taivaanrannan näkymästä. Taivaslaki kimelteli omituisella kiillolla. Etäisyydellä, jota ei käynyt määrääminen, näimme lyhdyn epävakaisen valon, ja yön juhlallista hiljaisuutta häiritsi ainoastaan opasten kirveiden karskunta.
Hiljaa ja varovasti astuimme ensimmäistä lievettä Dôme du Goûterin juurta kohti. Kahden tunnin vaivaloisen astumisen perästä tulimme ensimäiselle tasangolle, nimeltä Petit-Plateau, joka on Dôme du Goûterin juurella ja liki 12,000 jalkaa korkealla. Muutamia minuutin levähdettyämme lähdimme taas astumaan, poiketen vasemmalle kädelle lievettä ylöspäin, joka vie Grand-Plateau'lle.
Matkueemme oli tällä välillä jo vähennyt. Herra N. oppaineen erosi meistä, hän kun tunsi niin väsyneensä, että oli pakoitettu kauemmin aikaa levähtämään.
Kellon ollessa noin puolivälissä viisi aamukoitto alkoi elähdyttää taivaanrantaa. Nyt kiipesimme viimeisen penkeren Grand-Plateau'lle, jonne vaaratta tulimme. Nyt olimme enemmän kuin 12,000:nen jalan korkeudella. Aamiainen, jonka täällä söimme, oli pian suoritettuna. Vasten luuloa oli Levesque'llä ja minulla hyvä ruokahalu, mikä oli hyvä merkki. Oppaat olivat mitä paraalla tuulella ja katsoivat menestyksemme ihan varmaksi. Minä puoleltani arvelin heidän liian pikaisesti päättävän.
Aamiaisen jälkeen levähtäessämme herra N. saapui luoksemme. Me kaikin mokomin vaadimme häntä ottamaan jotakin ruokaa, mutta hän pani jyrkästi vastaan. Hänellä oli se näissä tienoissa niin tavallinen, tempovainen vatsan-kuroutuminen, ja hän tunsi itsensä kovin menehtyneeksi.
Grand-Plateau ansaitsee omituisen selityksensä. Oikealla kädellä kohoaa Dôme du Goûter. Keskellä on Mont-blanc, 2,700 jalkamittaa ylemmä kohoava. Vasemmalla kädellä näkyy Mont-Rouge ja Mont-Maudit. Tämä ääretön pyörö-teateri kimeltelee yleensä huikaisevan valkoisena. Joka suunnalla näkyy suunnattomia rotkoja. Erääsen semmoiseen hukkui 1820 kolme niistä oppaista, jotka seurasivat tohtori Hamelia ja översti Andersonia. 44 vuotta sen jälkeen sai eräs toinen opas, Ambroise Couttet, surmansa samassa paikassa.
Suurinta varovaisuutta on vaarinotettava tätä tasankoa kuljettaissa, sillä usein tavataan lumella peitettyjä rotkoja. Paitsi sitä tapahtuu sinne lumivyöryjä tuontuostakin. Lokakuun 13 päivänä 1866 musertui eräs englantilainen matkailija ja kolme hänen oppaistansa Mont-blancilta tulleen lumivyöryn alle. Varsin vaarallisen työn perästä onnistui löytää kolmen oppaan ruumiit. Toivottiin joka silmänräpäys tapaavansa englantilaisenkin ruumis, kun uusi lumivyöry solahti edellisen päälle ja pakoitti työntekijät luopumaan yrityksestä.
Kolme tietä oli nyt meille tarjona. Tavallinen tie, joka menee vasemmalle kädelle Mont-Mauditin juuritse eräänlaisen viettävän, Porche eli Corridor nimellisen laaksokäytävän kautta, vie ei kovin päällepääsemättömäin jyrkänteiden yli Mont-Rougen ensimäiselle kalliopenkerelle.
Toinen tie, jota vähemmin käytetään, poikkeaa oikealle kädelle Dôme du Goûterin yli ja vie Mont-blancin kukkulalle harjaa pitkin, joka yhdistää nämä molemmat vuoret. Kolme tuntia täytyy seurata tietä, jolla päätä huimaa, ja kiivetä erästä jyrkkää jääseinää myöten, jonka nimi on Bosse-du-Dromadaire.