Vähitellen vajosi Chamonix-laakso tiheään sumuun, joka kohta peitti lännessäkin olevat vuoret toisen toisensa perästä. Ainoastaan Mont-blanc on vielä yhtä kirkas ja kiiltää kuin kultaisella sädeseppeleellä ympäröittynä. Kohta varjot ulottuvat Dôme du Goûteriin ja Mont-Mauditiin, mutta kunnioittavat vielä Alppien jättiläistä. Ihmetellen noudattelimme tätä valon verkallista hupenemista. Se viipyi viimeksi hetkisen aikaa vuoren kaikkein korkeimmalla huipulla ja jo saatti meihin sitä mieletöntä toivoa, että säilyisi niin koko yön. Mutta muutamain minuutien perästä kaikki peittyi pimeyteen, ja hilpeitä väriä seurasi kuoleman lyijyraskaat varjot. En liioittele: jotka rakastavat vuoria, minun ymmärtävät.
Tätä suurenmoista näky-alaa katseltuamme, ei ollut meillä muuta tehtävänä kuin odotella lähdön hetkeä. Meidän piti lähteä liikkeelle kello 2 aikana aamulla. Itsekukin oikaisi itsensä matrassilleen; mutta nukkumista ei ollut ajattelemistakaan, yhtä vähän kuin puhelemista. Olinpa enemmin tahi vähemmin kamalain ajatusten valloissa: oli kuin yöllä kenttätappelun edellä, se vaan eroituksena, ettei mikään pakoittanut minua tappelemaan. Kaksi ajatus-suuntaa taisteli herraudesta, ja niinkuin pako- ja nousuvesi oli kumpikin vuorollaan voitolla. Toisaalta tulivat kaikki ne epäilykset, joita ymmärrys nostaa näin rohkeata yritystä vastaan. Mitä hyvää on mokomasta seikkailuksesta? Kenellä on siitä hyötyä, jos se onnistuukin? Mutta mikä surun ja katumuksen lähde, jos pahoin käy! Mielikuvatuskin kävi leikkiin osalliseksi ja toi esiin kaikki mahdolliset tapaturmat, joita oli tapahtunut vuorivaelluksilla. Minä näin unta lumisilloista, jotka murtuivat jalkaini alla, tunsin itseni ammottavaan syvyyteen suistuneeksi, kuulin lumivyöryjen jyskettä, jotka tempaisivat minut mukaansa huimaavaan menoonsa, luulin itseni katoavan, tunsin kuolon kylmyyden minut vallanneen ja tein viimeisistä voimistani ponnistuksen kiskoutuakseni irralle!…
Ankara jyminä, jotakin hirmuista tapahtui samassa silmänräpäyksessä.
— Lumivyöry! Lumivyöry! huusin minä.
— Mikä hätänä? Mitä teette? kysyi unen pyörryksissä oleva Levesque.
— Ah! se oli vaan pöytä, jonka painajaiseni pahimmasti ajaessa löin kumoon että jysähti. Tämä jokapäiväistä laatua oleva tapaus sai minun jälleen tointumaan. Minä nauroin peljästykselleni; vastakkainen ajatusjuoksu ja samalla kunnianhimoni saivat taas vallan. Nyt oli ainoastaan itseni varassa että hiukan ponnistelemalla pyrkisin perille, tuolle niin harvoin saavutetulle vuoren kukkulalle! Se olisi voitto yhtä hyvä kuin mikään muu! Tuiki harvoinhan toki tapaturmia sattuu! Mikä näytelmä eikö sieltä ylhäältä nähtäne! Ja mikä tyytyväisyys, kun on saatu tehdyksi mitä muut eivät ole uskaltaneet!
Tällaisilla mietinnöillä rohkaisin mieltäni, ja odotin levollisesti lähdön merkkiä.
Kello 1 tienoilla ilmaisivat oppaiden askelet, heidän kanssapuheensa sekä avattuin ja suljettuin ovien jyske, että hetki lähestyi. Vähän ajan perästä astui Ravenel huoneesemme.
— Nouskaa ylös, herrat! Ilma on ihana, ja kello 10 aikana arvattavasti olemme kukkulalla.
Yhdellä hyppäyksellä olimme vuoteiltamme poissa ja tuota pikaa puimme päällemme. Kaksi oppaistamme lähti edeltäpäin tietä tutkimaan. He olivat varustetut lyhdyllä, jonka piti näyttää meille tietä, ja heillä oli kirveet muassa että vaikeampiin paikkoihin hakkaisivat pykälöitä. Kello 2 aikana lähdimme kaikki matkalle seuraavassa kulkujärjestyksessä: minun edelläni ja etunenässä Edvard Ravenel; takanani Edvard Simon ja Donatien Levesque; hänen takanaan molemmat kantajamme — me olimme näetsen ottaneet mukaamme tuvan vahdin Grand Muletistä — ja jälkimmäisenä koko herra N:n matkue.