— Oi Jumala! kuinka pitkä hän vieläkin on, tuo jättiläinen! puhkesi
Levesque sanomaan.
— Ja kuinka korkea! lisäsin minä.
Yritys näytti tosiaankin hurjalta. Tuo mainio, hirvittävä vuorenkylki, joka oli välttämättömästi kuljettava, seisoi edessämme 50:nen pykälän kaltavana. Mutta kiivettyämme Corridorin jääseinän päälle, ei mikään voinut meitä peljättää. Me levähdimme puolen tuntia ja jatkoimme sitte vaellustamme; mutta kohtapa huomasimme ilmakehän suhteet melkeästi muuttuneiksi. Aurinko paahti hirmuisesti; sen säteiden heijastus lumesta lisäsi tuskaamme. Oheneva ilmakin alkoi tuntua ylen vaivaloiselta. Me menimme verkalleen eteenpäin, tiheään levähdellen, tulimme Mont-Rougen toiselle kalliopenkerelle ja olimme vihdoin viimein Mont-blanc'in juurella. Vuori kohosi yksinään ja majesteetillisesti 600 jalkaa ylemmä meitä. Mont-Rosakin oli alamaiseksi antaunut.
Levesque ja minä olimme nääntyä väsymyksestä. Mitä herra N:ään tulee, joka Corridorin nenällä oli saavuttanut meidät, miltei sopinut sanoa, että hän oli tunnoton ohenneen ilman vaikutuksille, sillä hän oli, niin sanoaksemme, herjennyt hengittämästä.
Jo vihdoin aloimme viimeistä pengertä kiivetä. Tuskin olimme ottaneet kymmentä askelta, kun seisahduimme tuntiessamme perin mahdottomaksi mennä edemmä. Kurkun tuskallinen kuroutuminen teki hengityksen vielä työläämmäksi. Jalkamme kielsivät meiltä palveluksensa, ja nyt oivalsin Jacques Balmat'in lauseen, että jalkansa eivät tuntuneet pysyvän pystössä ilman housuin avutta. Mutta jos ruumis rukoili armoa, niin sielu vastasi jäykästi: ylemmä! vielä ylemmä! salpasi epätoivoiset valitushuudot ja hääsi rääkättyä ruumisrukkaa vastustamattomasti eteenpäin. Näin menimme les Petits-Mulets nimisten kallioiden yli, ja kahden tunnin ihmisellisiä enempäin ponnistusten perästä seisoimme vihdoin Mont-blanc'in laella.
Kello oli 20 minuutia yli kahdentoista.
Voittoriemu sai meidät unhottaneiksi väsymyksemme ja kärsimisemme. Jos siis vihdoinkin olimme saavuttaneet tämän vuorenkukkulan, jota niin mahtavana kunnioitetaan. Me olimme kaikkia muita vuoria ylempänä, ja tämä ajatus, jonka ainoastaan Mont-blanc voi synnyttää, sai sydämemme paisumaan. Se oli kyllästytettyä kunnianhimoa, ja minulle erittäin toteutunut unelma.
Mont-blanc on Europan korkein vuori. Ainoastaan muutamat Asiassa ja Amerikassa ovat korkeampia, mutta mikä ilo on kiivetä niille, kun ei toki milloinkaan voi päästä korkeimmalle kukkulalle, vaan täytyy jäädä alemma ja tunnustaa itsensä voitetuksi.
Toiset, esimerkiksi Mont-Cervin, ovat erittäin vaikeat päästä päälle, mutta missä nyt seisomme, meillä on Mont-Cervin 1,200 jalkaa alempana meitä.
Ilmankin, mitä näytelmää emmekö nauti vaivaimme palkinnoksi. Alinomaa sekainen taivas oli saanut synkänsinisen värihunnun. Aurinko, osan säteitään menettänyt, oli kadottanut kirkkautensa, miten osittaisessa auringon pimenemisessä. Tämä ilmiö, johon on syynä ilman oheneminen, oli sitä enemmin silmiin pystyvä kuin vuoret ja lähiset kedot oikein uivat valossa, niin että taisimme vaarinottaa milteipä pienimmätkin erityisyydet.