Taivaanrantaamme rajoitti itä-etelässä Piemont ja loitompana Lombardian tasamaat. Lännen puolella meillä oli Savojin ja Dauphinéen vuoriharjanteet ja niiden takana Rhône-virran laakso; länsipohjoisessa Genèven järvi ja Juran vuorenselkämä, ja etelässä selittämätön sekasoka vuoria ja jäätiöitä, josta kohoavat Mont-Rosan, Mischabel-hörnerin, Mont Cervinin, Weisshornin mahtavat kukkulat, joka viimeksi mainittu kuuluisan vuorenvaeltajan Tyndallin arvostelun mukaan on kaunein niistä kaikista, ja loitompana Jungfrau, Monch, Eiger ja Finsteraarhorn.
Silmänkantomme eli näkömatkamme pituutta ei käy arvaaminen 28 peninkulmaa vähemmäksi. [Tässä tarkoitetaan Englannin peninkulmia, joita menee 6-2/3 Suomen peninkulmaan.] Vähintään 56 peninkulmaa avara panorama oli siis silmäimme eteen paljastettuna.
Erityinen asianhaara vielä lisäsi näytelmän ihanuutta. Italian puolella tuli pilviä leijuillen Pennini-Alppien kautta, mutta peittämättä niiden kukkuloita. Kohta saimme silmäimme alle toisen ja matalamman taivaan, pilvimeren, josta kokonainen saaristo lumenpeittoisia kukkuloita kohosi. Tämä oli niin ihmeellisen ihanata, että suurimmiltakin runoilijoilta puuttuisi sanoja sitä selittämään.
Mont-blanc'in kukkula on harjanne, joka ulottuu länsipohjoisesta itäpohjoiseen päin, on kaksisataa jalkaa pitkä ja enemmän kuin kolmea jalkaa leveä korkeimmalta paikalta. Sitä sopisi verrata kaatuneesen laivaan, jonka emäpuu on taivasta kohti.
Lämpömäärä oli, vastoin tavallisuutta, sangen korkea, nimittäin 10 pykälää jäätökohdan päällä. Ilma oli melkein ihan tyyni. Ainoastaan silloin tällöin tuntui vieno tuulahus idästä päin.
Opastemme ensimäisenä huolena oli asettaa meidät riviin Chamonix-laaksoa vastakkain, että siellä voitaisiin lukea kuinka monta olimme ja saada vakuutus siitä ettei ketään puuttunut. Joukko matkailijoita oli mennyt Breventille ja Jardinille pitämään silmällä kiipeämistämme.
Mutta eipä ole siinä kyllä että on noustu Mont-blanc'ille; täytyypä ajatella alaskin tuloa. Hankalin, joskin ei vaivaloisin, tehtävä on jälellä. Ilmankin emme lähde kaipauksetta paikalta, jonka niin suurella vaivalla valloitimme. Ponnin, mikä ajoi meitä noustessa, voiton ja vallitsemisen tarve, yhtä luonnollinen kuin käskeväinen, nyt puuttuu; nyt kuljetaan innotta ja katsotaan usein taaksensa.
Päätöksemme on kumminkin tehtävä. Sittekuin vanhan tavan mukaan olimme tyhjentäneet pikarillisen sampanjaa Mont-blanc'in kunniaksi, lähdimme paluumatkalle. Olimme viipyneet tunnin ajan vuoren kukkulalla. Kulkujärjestys oli siten muutettu, että herra N:n matkue meni edellä, ja että, hänen oppaansa Paccardin neuvosta, me kaikki olimme yhteen köyteen kiinnitetyt. Herra N:n voipumus-tilan tähden oli putous peljättävänä, missä kaikkein meidän yhteisiä voimia tarvittiin tapaturman estämiseksi. Onneksi toki häneltä puuttui vaan voimia, ei tahtoa. Mitä olimme peljänneet, kävi toteen. Ensimmäiseltä penkereltä alas mentäissä herra N. useita kertoja horjahti. Erinomaisen voimakas ja taitava oppaansa onnistui toki pitämään häntä kiinni; mutta meidän oppaamme, syystä peljäten että me kaikki voisimme pudota ynnä hänen kanssansa, tahtoivat eroittaa meidät siitä toisesta matkueesta. Levesque ja minä panimme sitä vastaan, ja mitä tarkimpata varovaisuutta vaarinottaen tulimme ilman sen enempää vaaraa tämän huimaavan jyrkänteen juurelle. Mikään silmänharhaus ei ollut enään mahdollinen; lähes pohjaton syvyys oli jalkaimme alla, ja muutamat irtauneet jääpalaset, jotka viuhkaen lensivät ilman läpi juuri likitsemme, osoittivat tien jolle matkue tulisi lähtemään, jos joku meistä väärään astuisi.
Päästyämme tältä vaaralliselta paikalta, aloin taas hengitellä. Nyt tulimme niille luisummille liepeille, jotka vievät Corridorin nenälle. Lumi oli lämpimästä löyhistynyt, niin että monesti vajosimme polvia myöten, joten vaellus tietysti kävi paljoa työläämmäksi. Me noudatimme yhä edelleen aamupäiväisiä jälkiämme, ja minua hämmästytti juuri se, kun Gaspard Simon virkkoi minulle:
— Millekään muulle tielle emme saata lähteä; Corridoria myöten on mahdoton päästä, eikä auta meitä muu keino kuin astua alas samaa jyrkkää seinää, jonka päälle aamulla niin suurella vaivalla ryömimme.