Minä ilmoitin Levesquelle tämän ei juuri suloisen uutisen.
— Pelkään vaan, lisäsi Gaspard Simon, ettemme saatakaan pysyä kaikki toisiimme sidottuina. Muuten saamme nähdä, miten herra N:n onnistuu yrityksessään.
Me lähenimme tuota hirmuista seinää. Herra N:n matkue alkoi mennä alas, ja me kuulimme ne vilkkaat sanat, mitkä Paccard puhui hänelle. Rinne oli niin jyrkkä, että kohta emme nähneetkään herra N:ää emmekä oppaitansa, vaikka kaikki olimme samaan köyteen kiinnitettyinä.
Heti kun Gaspard Simon, joka kulki edelläni, taisi nähdä miten asiat olivat, pysähtyi hän ja selitti, vaihdettuansa virkaveljeinsä kanssa muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, että oli aivan välttämätöntä erouta herra N:n matkueesta.
— Teistä vastaamme, lisäsi hän, mutta emme saata vastata muista, ja jos he putoavat, niin mekin putoamme.
Näin sanottuaan hän leikkasi köyden poikki.
Kovalta tuntui tähän mukautua; mutta oppaamme olivat jäykät. Nyt ehdoitimme siis, että kaksi heistä auttaisi herra N:n oppaita. He suostuivat siihen mielellänsä, mutta varaköyden puutteessa eivät tainneet panna ehdoitusta toimeen.
Me alotimme siis tuon hirvittävän alasmenon. Yksi vaan liikahti aina kerralla, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän oli muuttava jalkaansa vakuuttivat toiset jalkansa niin lujasti kuin mahdollista, kestääksensä sysäystä, jos hän luiskahtaisi. Etummaisella oppaalla, Edvard Ravenelilla, oli vaarallinen tehtävä; hänen piti korjata ne pykälät, joita edellä oleva matkue oli enemmin tahi vähemmin hävittänyt.
Me laskeusimme verkalleen ja niin varovasti kuin suinkin. Tiemme vei meitä suoraan erästä rinteen juurella olevaa rotkoa kohti. Tätä rotkoa emme olleet ylösnoustessamme havainneet; mutta nyt se huikaisi näkömme viberjältä vipajavalla kidallansa, Alasnoustessamme irtauneet jääjärkäleet hurahtelivat ohitsemme ja katosivat kuin Minotauron nieluun, se vaan eroituksena, että Minotauron nielu ummistui joka palan perästä, jota vastoin juopa jalkaimme alla alinomaa piti kitaansa auki ja näytti odottavan isompaa suupalaa kyllänsä saadaksensa. Nyt oli kysymyksenä miten emme joutuisi sen suupalaksi, ja sitä ahkeroimisemme tarkoittivat. Välttääksemme tätä heijaisevaa laitosta, tätä siveellistä huimausta, jos niin saanen sanoa, teimme muutamia heikkoja yrityksiä laskeaksemme leikkiä tästä vaarallisesta tilastamme, jossa vuorivuohikin olisi toivottomaksi joutunut. Kävimmepä niinkin pitkälle että hyräilimme muutamia Offenbachin laulelmia; mutta puhuakseni totta, täytyy minun tunnustaa, että pilapuheemme olivat raukeita ja laulumme huonoa. Me teimme kuin pimeän arat, jotka laulavat pimeässä mieltänsä rohkaistaksensa.
Näin häälyimme elämän ja kuoleman vaiheilla tunnin ajan, joka tuntui meistä iankaikkisuudelta, kun jo vihdoin viimein astuimme vakavalle maaperälle. Siellä alhaalla tapasimme herra N:n ja oppaansa hyvässä tallessa.