— Kiikaria, eno! sanoi Maria, ottaen kapineen hänen käsistään. Minä tahdon olla ensimäinen joka näen hänen.
— Mutta hän on minun poikani, mamselli!
— Onpa vainen, se on hän ollut jo kolmekymmentä vuotta, vastasi tämä nuori tyttö ilomielin, mutta hän on vaan kaksi vuotta ollut minun sulhaisenani.
La Jeune-Hardie oli nyt kokonansa näkyvillä. Laivaväki alkoi valmistauta purjeita käärimään. Yläpurjeet olivat jo nostetut. Matruusit voitiin jo nähdä taklaasissa heilumassa. Mutta ei Maria eikä Jean Cornbutte olleet vielä saaneet lähettää tervehdystä prikin päällikölle.
— Tosiaankin, kas tuossa on meillä perämies André Vasling! huudahti
Clerbaut.
— Ja tuossa on Pidèle Misonne, laivatimmermanni! sanoi toinen.
— Ja tuolla ystävä Penellan! sanoi kolmas, viuhuttaen hatulla tervehdystä sen nimelliselle ystävälle.
La Jeune-Hardie oli kolmen kaapelipituuden päässä satamasta, kun musta lippu kohosi kahvelin alle… Siellä oli siis murhetta laivassa.
Kaikki säikähtivät.
Priki liukui verkalleen satamaan ja syvä hiljaisuus vallitsi sen partaiden sisällä. Se tuli rantasillan viereen, ja ennen pitkää olivat Maria, Jean Cornbutte ja kaikki heidän ystävänsä laivassa.