— Mutta onhan Great Eastern vankka alus, — vastasin minä, — ja niin luja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja vastaan.
— Niin onkin, se on varma, — jatkoi tohtori, — mutta antakaa sen kerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko jälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka voima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko kuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja New-Yorkin välillä?
— En, tohtori.
— Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista Joulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon, olivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin rannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita. Seuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys matkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi syrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset, katosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi; huonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi, kun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit menivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot riuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin kuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle, joka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta potkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä puolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut vahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa. Täytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme painaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great Eastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota. Päivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä. Levitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää alusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne levitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit tempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs eläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta naisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei voitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa painava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta, huilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista. Lauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä aaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs amerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi kettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.
Vähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen veden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet Liverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra, missä olemme kahdeksan päivän perästä!
Yhdeksäs luku.
Tunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut lohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta kuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se totta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla, saadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista ylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.
Sillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene. Hirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi pikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä, terävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle raitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön höyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan varustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että "meritauti oli laivassa tuntematonta".
Kello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän peninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se laivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt vielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt keulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä rannikosta ajelevaa jäännöstä.
Silla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua esinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia rakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden amerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen onkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin joukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua hämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä miehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin. Otsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja epäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot korkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta hävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies oli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui kovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen kaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä mies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan rungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti taivuttiin.