— Elleni raukka! — mumisi kapteini. — Missä on hän tällä hetkellä?
— Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?
— Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? — sanoi Corsican ja katsahti minua kasvoihin.
Tämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois.
Ei, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis
jäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut
Draken muassa tällä matkalla.
— Jospa totta puhuisitte, herraseni, — vastasi kapteini Corsican, — sillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen yhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi tapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta oli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin pyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö häntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan hänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu ei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan voi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka kelvoton hyvänsä.
Minä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko mahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta tässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä tungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu nimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka kernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he olivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle pitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan sitoutui silmällä pitämään.
Illan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja valtamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit tekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin siellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin hurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun ilveilijä T… istui pianon viereen ja "sähisi" laulunsa ulos, kuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.
Kolmastoista luku.
Seuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä laivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko sunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi, jona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää uunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan verstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan, kirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin Franskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen suuntaan.
Noudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut purjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu voittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut "sopimatonta." Minä pidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin pyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta puritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.