Hänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.
Neljästoista luku.
Aamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen tekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut linnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat temppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä suureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu tämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista.
Astuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:
Lev. 50 pyk. 8 m. P.
Pit. 30 pyk. 44 m. L.
Kurssi: 255 penink.
Yhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa, Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit, mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu, noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania, joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.
— Minä näen, — sanoi tohtori Pitferge, — ettei kapteini paljon usko kertomuksiani?
— Paljon?… Kenties on kovin paljon sanottu! — vastasi Corsican.