— Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, — kysyi tohtori vähän vakaisemmalla äänellä, — jos näyttäisin teille toteen, että täällä laivassa öillä kummittelee?
— Kummittelee! — sanoi kapteini. — Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin?
Ja te uskotte sen?
— Minä uskon, — vastasi Pitferge, — minä uskon mitä uskottavat ihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja muutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku varjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka tulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään tiedetä.
— Pyhä Dunstan! — huudahti kapteini Corsican — siitäpä tahdomme yhdessä ottaa selvän.
— Tänä yönäkö? — kysyi Pitferge.
— Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, — lisäsi kapteini, kääntyen minuun päin, — tulettehan kanssamme.
— Ei, — sanoin minä, — minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta.
Muuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.
— Minä en puhu leikkiä, — vastasi kiinteäpäinen Pitferge.
— Saadanpa nähdä, tohtori! — sanoin minä. — Uskotteko todellakin, että kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?
— Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, — vastasi tohtori, — ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.