Kauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä kiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut mieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli maininnut.
Fabiani oli taas vajonnut uneksivaan mietintöönsä. Ahdistetulla sydämellä ja epätietoisena katselin minä tuota inhimillistä haamua, jota tuskin voi eroittaa pimeässä, mutta joka ennen pitkää pisti selvemmin silmiimme. Se meni eteenpäin, epäröitsi, seisahtui, meni taas eteenpäin, mutta näytti pikemmin häälyvän kuin astuvan. Hairaileva sielu! Kymmenen askelen päässä meistä hän seisahtui, ja minä taisin nyt eroittaa erään pitkävartisen, ruskeaan burnusiin hyvästi peittäytyneen naisen, paksu huntu silmillä.
— Hullu! mielipuoli! eikö niin? — jupisi Fabiani.
Se olikin mieletön, mutta ei Fabiani meiltä kysynyt, vaan puhui itsekseen.
Sillä aikaa tuo kurja olento tuli yhä likemmä. Minä luulin näkeväni hänen silmänsä kiiltävän hunnun läpi, kun hän loi ne Fabiania kohti. Hän meni aina Fabianin eteen, ja tämä hyppäsi jaloilleen kuin sähköitettynä. Huntuun peittäytynyt nainen laski kätensä hänen sydämensä kohdalle ikäänkuin lukeaksensa sen sykkimisiä … ja katosi sitten kapin taa.
Fabiani astui takaperin ja miltei pudonnut polvillensa, kädet ulospäin ojennettuina.
— Hän! — jupisi hän, mutta pudisti samalla päätänsä ja lisäsi: — Mikä näön harhaus!
Kapteini Corsican otti häntä kädestä kiinni.
— Tule Fabiani! tule — sanoi hän ja vei onnettoman ystävänsä sieltä pois.
Kahdeskymmenes luku.