Nähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän puoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla, ennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset tekisivät isolla torilla kaupungissaan.
Paikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet pimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä, käsipuuta vasten nojautuneena.
Tarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:
— Se on Fabiani!
Ja Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa vajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen kapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä tavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä katsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican meni hänen luoksensa.
— Fabiani! — sanoi hän.
Fabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä vieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä ääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:
— Hiljaa!
Sitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin äärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani katseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:
— Tuo musta nainen!