Kello 3,35 merkiteltiin kolmimastokas vasemmalla kädellä. Se hissasi lippunsa ja nähtiin olevan amerikalainen nimeltä *Illinois*, Englannissa kulkeva. Samalla ilmoitti minulle luutnantti H., että nyt menimme päitse New-Foundlannin hietasärkkää, kuten englantilaiset kutsuvat matalikkoja Terra Novan luona. Täällä on se mainio kapaturskan (kabeljoon) kalastuspaikka, joista kaloista kolme riittäisi elättämään Englannin ja Amerikan, jos niiden joka mätimunanen kalaksi hautuisi.
Päivä kului ilman mainittavaa tapausta. Kannella kävivät sen tavalliset kävelyvieraat. Tähän asti saattumus ei ollut toisiinsa yhdyttänyt Fabiania ja Harry Drakea, joita kapteini Archibald ja minä emme jättäneet silmistämme. Illalla kokoontuivat tavalliset seurastelijat isoon salonkiin, jossa tavallisille harjoituksille, luennolle ja laululle, tuli palkinnoksi samaa mieltymystä samoista käsistä samoille mestareille, joita vihdoin viimein en pitänyt oikein keskinkertaisina. Joksikin vilkas väittely syntyi vastoin tavallisuutta erään pohjoisvaltiomiehen ja erään Texaslaisen välillä. Edellinen vaati "keisaria" etelä-valtioille, mutta kaikeksi onneksi tämän valtiollisen keskustelun, joka uhkasi toraksi muuttua, keskeytti eräs "Valtameren sanomalehdelle" tullut, sepitelty lennätinsanoma, joka kuului näin: Sotaministeri, kapteini Semmes, on antanut Etelä-valtioiden maksaa Alabaman ryöstön.
Yhdeksästoista luku.
Minä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta salongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan tähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä. Kappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia, jotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki hengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä keuhkoilla.
— Olin tupehtua salongissa, — sanoi hän. — Täällä olen toki puhtaassa ilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata kuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen puoli-tupehduksiin.
— Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, — vastasin minä hänelle. — Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei vie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te parisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.
— Niin, — vastasi kapteini, — he pitävät hiilihappeen parempana. Itsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa sampanjassakin!
Puhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta kappien korkeilla seinillä.
Sakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista. Koneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka soivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka neljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: All's well! All's well! (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)
Ei mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä jäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä korvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut, heti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi viikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten keskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi sitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi upseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen merkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi miestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi matruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla huoleti.