— Mitä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, — jatkoi tohtori vakavasti, — että iso mies ei ole puhdasta lajia. Hän voi olla alussa nopea, mutta ei ole kestäväinen. Tuo pieni, sitä vastoin, tuo skotlantilainen, on hyvää rotua. Katsokaapa kuinka suorana hän pitää ruumiinsa, kuinka luontevan avarana rintansa. Se on mies, joka useammin kuin kerran on harjoitellut hyppyä yhdessä kohti, se on: hyppäämistä ensin yhdellä, sitte toisella jalalla, niin että tekee ainakin kaksi sataa potkausta minuutissa. Lyökää veto hänestä, sanon minä, te ette tule katumaan.
Minä seurasin oppineen tohtorini neuvoa ja tein vedon Wilmoresta. Mitä noihin neljään toisiin juoksijoihin tulee, niin niistä ei ollut puhettakaan.
Sijat määrättiin arvalla, ja arpa suosi irlantilaista, joka sai nuoran. Ne kuusi juoksijaa asettuivat riviin pylvään viereen. Tässä ei ollut kavalaa juoksuun-lähtöä peljättävänä, mikä melkeästi helpoitti palkintotuomarin tehtävän.
Merkki annettiin, ja hurrahuuto tervehti juoksuun-lähtöä. Tuntijat näkivät hetikohta, että Wilmore ja O'Kelly olivat ammatilleen pikajuoksijoita. Huolimatta kilpailijoistaan, jotka läähättäen menivät heistä edelle, juoksivat he ruumis eteenpäin vähän kallellaan, pää pystyssä kyynärvarsi rintaluuta vasten painettuna ja kalvoiset vähän eteenpäin käännettyinä. He olivat avojaloin. Kantapäänsä eivät koskaan käyneet maahan, vaan antoivat heille tarpeellisen kimpeyden pitkittämään heidän kerta saatua nopeuttansa. Sanalla sanoen, kaikki heidän liikkeensä olivat yhteydessä keskenään ja täydellisentivät toisensa.
Toista kertaa ympäri juostessa olivat Wilmore ja O'Kelly, jotka yhä olivat rinnatusten, juosseet sivu hengästyneistä kilpailijoistaan ja näyttivät selvästi toteen, mitä tohtori oli minulle sanonut.
— Ei se ole jaloilla, vaan rinnalla kuin juostaan! Polvikivertimet ovat hyvät, mutta keuhkot ovat vielä paremmat!
Viimeisen edellisellä käännöksellä tervehtivät katsojat taas lemmetyisiään mieltymyshuudoilla. Kehoituksia ja hurrahuutoja kaikui joka suunnalta.
— Pieni mies voittaa, — sanoi Pitferge minulle. — Katsokaapa, hän tuskin hengittääkään; toinen läähättää.
Wilmore olikin kasvoiltaan tyven ja kalpea; O'Kelly sitä vastoin höyrysi kuin märkä olkisuova. Mutta molemmat pysyivät aivan rinnatusten. Jo viimein pääsivät he ison kapin, sitte koneluukun, jopa pylväänkin sivu.