— Hyvä, — sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.
Kestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan taistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten tunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen vedenpinnan alate, suu auki.
Kapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä juoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin liikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria käännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti kuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.
Tällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin maltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:
— Alukseni on häväisty.
Viideskolmatta luku.
Tuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se kääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista tunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen liikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni enin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta mitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut lattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja kuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä. Mutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia ja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut jatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.
Menin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain kuljettajan.
— Herraseni, — sanoi hän hänelle, — kaikki pikkusenne ovat kovaa kärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.
— Äläs kelpo! — vastasi tuo keinollinen parisilainen, — koko tukku oli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä teen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.