Minä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään. Pelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka niinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse. Epäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä, sillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt häntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa sinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.
Mutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja pilkallisella äänellä:
— Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?
— Pidän, — vastasi Drake, — ja tuossa on minun korttini!
Näin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme, saattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada heidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin kävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen silmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.
Sillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään oli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin, josta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni läpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä seisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:
— Harry Drake, — huudahti hän. — Tekö! Tekö! Tekö!
— Minä itse, kapteini Mac-Elwin, — vastasi Fabianin kilpakosija tyvenesti.
Emmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut
Draken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great
Easternissa.
Seitsemäskolmatta luku.