Kohta olimme purjehtineet Light-Boats nimisen, veden päällä uivan valotornin sivu, joka osoittaa Hudsonin suuta. Sandy-Hook, eräs hietainen niemi, jonka nenällä on valotorni, sivuttiin aivan likite, ja muutamat katsoja-parvet tervehtivät meitä iso-äänisillä hurrahuudoilla.
Kun Great Eastern oli kääntynyt siihen lahteen, minkä Sandy-Hook niemi tekee, erään kalastaja-veneistön keskelle, tarkkautui huomioni New-Jerseyn vihantiin kukkuloihin, lahden suunnattoman vankkoihin linnoituksiin ja vihdoin siihen alavaan kaupunkiin, joka on Hudsonin ja Eastin välillä, samoin kuin Lyon on Rhonen ja Saonen välillä.
Great Eastern, mentyänsä New-Yorkin rantasiltoja pitkin, pani kello 1 aikana ankkuriin, joka tarttui kiinni virrassa oleviin sähkököysiin, jotka se lähtiessän uhkasi katkaista.
Sitte alkoivat matkakumppalit nousta maalle, nämä maanmiehet valtameren yli mentäissä, joita arvattavasti en koskaan enää tule näkemään. Kalifornialaisia, etelävaltiolaisia, mormonilaisia, ne nuoret rakastuneet… Minä odotin Fabiania ja Corsicania.
Minä olin kapteini Andersonille kertonut syyn kahden-miekkailuun sekä sen erikois-seikat. Lääkärit antoivat ilmoituksensa. Oikeudella ei ollut mitään tekemistä Harry Draken kuolemaan, ja käsky oli annettu viimeisen kunnian osoittamisesta vainajalle.
Samassa tuli tilaston tutkija Cokburn, joka ei ollut puhutellut minua koko matkalla, ja sanoi minulle:
— Tiedättekö, herra, kuinka monta kertaa rattaat ovat pyörähtäneet tällä matkalla?
— Enpä kyllä, se on minulle mahdotonta tietää.
— Satatuhatta seitsemänsataa kolmekolmatta kertaa.
— Tosiaanko? Entäs ruuvi?