Tämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset pylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät tasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu neljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja kestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään painaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen miljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki rautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden meterin jalkaimme alla.
Se oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli köyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei yläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen. Mutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis tulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi häntä tällä ilmassa kävelyllä.
— Kenties hän oli herkkusuu — sanoi tohtori — sillä Blondin valmisti erinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.
Me olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa katsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä astuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti eteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon tuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia olivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua Chartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja prinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854), Almonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832) y. m.
— Ja nyt menemme putousten alapuolelle — sanoi tohtori, aamuisen otettuamme.
Minä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen, jossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin puettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä raudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran alle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä. Mutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut ilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet nähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä hengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen kivimuurilla sulkenut.
Kello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme riisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja hämmästyksen huuto:
— Kapteini Corsican!
Kapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.
— Tekö täällä! — huudahti hän. — Olipa lysti jälleen nähdä teidät.