— Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä syvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.
— Vai niin? Tosiaanko?
— Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy huomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni rakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat sanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli Queenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa. Bakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta Charles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis tuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava alas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona Terrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia, jotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.
Minä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän olemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan muassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä olevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin puolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä mutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan katsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan rannalle.
Koko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla, vastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina, huurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava tuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme Vuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan kyllästyneet tähän näytelmään.
Kello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa nautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme Vuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä "Kolme sisarta," kolme ihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan tultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.
Aurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo oli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni heitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti keveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi silmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin valaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme pohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä voimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka mestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla? Liikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli kuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan sillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme puoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle, aina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi meidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat erääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä maidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan. Se oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno valo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.
Kahdeksasneljättä luku.
Seuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että kävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä. Tarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on Niagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä, päästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla. Mutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin virran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta putouksesta.
Kello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa Kanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa myöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta jalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata rohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä miestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin: ripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan viidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä paikalla ei ole kovin ankara.