Minä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni selälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme saarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä auran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita puukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu kuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat kolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten puiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen pauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.
— Katsokaapa nyt! — huudahti tohtori.
Missä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy kaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen, ja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta, "hevosenkenkä-putousta", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan korkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.
Luonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken saattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka takaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon vaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään värinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä loistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä Vuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa sulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on vedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä on sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka kävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään putouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla sitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa, syvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua, sillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä suunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena. Ne olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa ne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa niiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven ja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät vielä olleet sulamaan saaneet.
— Ja menkäämme nyt keskelle putousta! — sanoi tohtori.
Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän osoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta uloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri jyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge Porter 1833 rakensi, kutsutaan "Terrapin-tower'iksi".
Me astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään sillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin ja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä, ainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous hirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa minuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo. Tämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven möhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka on peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta. Tuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin katolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.
Ensistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan, jotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee tuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita, ikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa, sillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto ryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan, muodostaa loistoisan vesikaaren.
Torni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi taapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi mahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.
Läähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään huoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa: