— Mitäs sitten? Me puolustamme itseämme, Samuel! Onhan meillä tässä kokonainen arsenaali heitä vastaanottamassa! Ja tokkopa ne kovinkaan hirvittäviä lienevät?
— Ei ole takeita, — vastasi tohtori.
Kymmenen minutin perästä oli lintuparvi tullut pyssynkantaman päähän. Rajusti rääkyen nuo neljätoista lintua lähestyivät Victoriaa, enemmän ärtyneinä kuin säikähtäneinä sen läsnäolosta.
— Kylläpäs ne kirkuu ja elämää pitää! — virkkoi Joe. — Ei näy herrasväki tykkäävän, että heidän tiluksillaan liikutaan, ja että joku toinenkin tässä uskaltaa lentää leyhytellä niinkuin nekin.
— Kovin ovatkin tuikean näköisiä, — virkkoi metsästäjä; — ihan pelottaisi, jos niillä olisi Purdey Mooren karbiinit kädessä.
— Eivät ne sellaisia kaipaa, — vastasi Fergusson, käyden hyvin vakavaksi.
Korppikotkat kiersivät Victorian ympärillä suunnattomissa, yhä pienenevissä piireissä. Ne viiltelivät ilmaa hämmästyttävän huimasti, syösten välistä alas nopeaan kuin tykinluoti ja äkkiä käännähtäen jyrkästi toisaanne.
Tohtori oli rauhaton. Hän päätti kohota ylemmäs, päästäkseen kauemmaksi näistä vaarallisista naapureista. Hän ohensi kaasun, ja pallo nousi tuokion kuluttua.
Mutta korppikotkat eivät näyttäneet tahtovan luopua siitä, vaan kohosivat myöskin.
— Näyttää siltä kuin olisivat harmissaan, — virkkoi Kennedy, siepaten karbiininsa.