Seuraavana aamuna, sunnuntaina, muutti tuuli suuntaansa taas, kuljettaen palloa luodetta kohti. Muutamia kaarneita lenteli ilmassa, ja taivaanrannassa näkyi parvi korppikotkia, jotka kaikeksi onneksi pysyttelivät loitolla.
Näitä lintuja nähdessään Joe onnitteli tohtoria sen johdosta, että tämä oli keksinyt lähteä liikkeelle kahdella pallolla.
— Missähän sitä oltaisiinkaan nyt yhdellä ainoalla? Tämä toinen pallo se oli kuin venhe laivan perässä: siihen sitä haaksirikkoon jouduttua sopii turvautua.
— Oikeassa olet, hyvä ystävä, vaikka alankin olla hiukan levoton minun venheeni tähden: ei ole se laivan veroinen.
— Mitäs tarkoitat? — kysäisi Kennedy.
— Tarkoitan, ett'ei uusi Victoria ole entisen veroinen. Lieneekö kangas ollut liian kovan koetuksen alaisena, vai lieneekö spiraliputken kuumuus sulattanut guttaperkkaa, varma on, että olen huomannut kaasun haihtuvan. Tähän saakka siitä ei ole ollut haittaa, mutta varteen otettava seikka se kumminkin on. Pallo pyrkii laskeutumaan, ja minun täytyy yhä enemmän ohentaa vetyä.
— Pahus! — virkkoi Kennedy. — Mikähän keino siinäkin auttaisi!
— Ei mikään, rakas ystävä. Senpä vuoksi on paras jouduttaa matkaa, pysähtymättä öiksikään.
— Vieläkö ollaan kaukana rannasta? — kysyi Joe.
— Mistä rannasta, poikaseni? Ties minne meidät kohtalo vie! Sen vaan saatan sanoa sinulle, että Timbuktu on vielä noin 750 kilometrin matkassa länteen päin.