Jopa iloitsi vanhin kuninkaantytär, että hänellähän on jo sulhanen. Mutta ei hän iloinnut siitä kauan, sillä Jankó ratsasti kukkavihon kanssa tiehensä kuin vinha vihuri. Sitten hän pudisti hopeapäitsiä ja siihen tulla tupsahti hopearatsu. Sillä hän karahutti toisen kerran kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä keskimäisen kuninkaantyttären kukkavihon.
Jopa syntyi ilo, mutta pian seurasi iloa suuri suru, sillä myös tämä hopeapukuinen ritari hävisi siinä tuokiossa silmien edestä, kuin olisi hänet maa niellyt.
Mutta kun oli kulunut minuutti tahi pari, niin jo ilmestyi Jankó taas kuninkaan kartanolle, tällä kertaa kullankarvaisella oriilla, ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä nuorimman kuninkaantyttären kukkavihon. Mutta voi! — samassa hetkessä jo hänkin karahutti pois.
Olipa nyt itkua ja parkua kuninkaan kartanossa, kaikki kolme kuninkaan tytärtä vaikeroivat ja valittivat. Kas, kun ritarit olivat vieneet kaikkien kolmen kukkavihot, niin nyt ei ollut kukkavihkoja eikä liioin sulhasiakaan. Kuningas sanoi heille:
— Elkää itkekö, rakkaat tyttäreni, onhan täällä kartanossa kyllin kuninkaanpoikia ja herttuoita, valitkaa heistä mielenne mukaiset. Tässä saatte jokainen yhden kultaomenan; heittäkää se sille, jolle tahdotte: se on tuleva teidän puolisoksenne. —
Vanhemmat kuninkaantyttäret vilkaisivat vain hiukkasen ympärillensä ja jo heittivätkin omenansa kukin kuninkaanpojalleen. Mutta pieni kuninkaantytär ei vain heittänyt omaansa kellekään.
— Mitä sinä sitten tahdot, — kysyi kuningas suuttuneena — pitääkö tässä ehkä kutsua vielä lisää poikia? —
— Kutsuttakoon voin, isäkulta, sillä se, jolle minä tahdon heittää omenani, ei ole täällä. —
Kutsuttiin kokoon kaikki kartanonkin miehet, mutta pieni kuninkaantytär ei heittänyt kellekään kultaomenaansa. Sikopaimen, Jankó, puuttui vain enään.
— Kutsukaa tänne Jankó, se sikopaimen — huusi kuningas.