— Hyvä on, veliseni, pane sinä maata vain ja sinä pikku isäntä myös. Sill'aikaa, kuin te nukutte hetkisen, noudan minä oksat. —
Näin sanottuaan istahti hän veneeseensä ja työnsi sen rannasta semmoisella voimalla, että se vielä toisella rannallakin nousi maalle kahden penikulman verran.
Siellä ne olivat, ne kaksikymmentäneljä soittavaa puuta; joka puuta vartioitsi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä, mutta onneksi lohikäärmeet nukkuivat ja heräsivät vasta silloin, kun hän jo oli ottanut ne kaksikymmentäneljä oksaa. Siitä rupesi kultametsä soimaan, soi ja humisi merikin, vieläpä taivaskin. Mutta kylläpä uni lähtikin lohikäärmeitten silmistä! Ei muuta kuin hyökkäämään ukon perään! Mutta kun ne juuri olivat saavuttamaisillaan ukon, niin hyppäsi tämä veneeseen ja työnsi sitä niin, että se liukui toiselle rannalle vielä neljätoista penikulmaa. Hän herätti veljensä ja kuninkaanpojan, jotka läksivät heti matkalle. Kolmen penikulman päässä maailmantullista muuttui Jankalovics taas valmunsiemeneksi, ja taskussaan vei hänet kuninkaanpoika eteenpäin. Jo kaukaa huusi hän MaailmantulIille.
— Ukko kultaseni, olen minä nytkin nähnyt hyvän kappaleen maailmaa, mutta niin kaunista vanhaa ukkoa, kuin Te olette, en totta tosiaan ole nähnyt. —
— Hyvä, hyvä — hymähti Maailmantulli, mutta ethän sinä vain pilkanne minua? —
— Mitäs minä pilkkaisin, ukko kultaseni! —
— No hyvä sitten, kävele vain minun lävitseni ja mene rauhaan. —
Kuninkaanpoika kulki Maailmantullin läpi. Hänen kuljettuaan kolme penikulmaa hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui oriiksi. Kun kuninkaanpoika oli päässyt oriin selkään, sanoi tämä:
— Käänny nyt taaksesi, pikku isäntäni, ja huuda Maailmantullille, ett'et ole koskaan niin rumaa ukkoa nähnyt, kuin hän on. —
Ei tarvinnut rohkaista kuninkaanpoikaa, hän kääntyi heti ja huusi: