Surullisina sitten pikkutytöt kävelivät eteenpäin. Kun he pääsivät metsään, sanoi Cerceruska siskolleen: — Kuule, sisko, elä juo minkään elukan jalanjäljestä, tulipa sinulle kuinka kova jano tahansa. — Pikkusisko lupasi sen, ja sitten he alkoivat poimia mansikoita. Poimivat marjan sieltä, toisen täältä, eivätkä huomanneetkaan, että olivat toisistaan eksyneet.
Alkoipa pikkutyttöä kovasti janottaa. Mutta ei näkynyt lähdettä eikä puroa. Mitä tehdä! Hän kuolee janoon, jollei saa juodaksensa, — niin kovasti häntä janottaa! Itkien hän siinä samoili metsässä, ja jopa löysi pikkusen vettä jonkun eläimen jalanjäljestä. Kyllä hän juo siitä, muuttukoonpa sitten miksi eläimeksi tahansa, päätti hän. Ja voi minun päiviäni, hän muuttuikin pieneksi kauriiksi heti siitä juotuaan.
Sillävälin Cerceruska sai korinsa marjoja täyteen ja vilkaisee oikealle, katselee vasemmalle, mutta pikkusiskoa ei vain näkynyt missään. Hän alkoi hakea ja huutaa, mutta ei siskoa vain löytänyt. Silloin Cerceruska rupesi itkemään, hän itki katkerasti, niin että metsä kaikui. Mutta silloinpa riensi äkkiä hänen luokseen pieni sievä kauris, se määki sydäntäsärkevästi ja nuoleskeli Cerceruskan käsiä, poskia, joka paikkaa.
Voi hyvä Jumala, itki Cerceruska, tämä on varmaankin minun pikkusiskoni! Hän ei totellutkaan ja siten hän muuttui kauriiksi. Hän kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan ja niin hän talutti sitä läpi metsän, itkien, voihkien. Mutta vasta silloin rupesikin Cerceruska oikein itkemään, kun huomasi kaukaa tulevan metsästäjän. Sillä oli pyssy olalla, ja hänen koiransa juoksi edellä, nuuskien, hakien. Voi, jos metsästäjä huomaa, niin se ampuu hänen pikku siskonsa. Hän vilkaisi ympärilleen, mihinkä voisi piiloutua. Huomaakin onneksi heinäsuovan, ja äkkiä he lymysivät sen taakse. Mutta se oli turhaa, heti tunsi koira kauriin jäljet ja juoksi suoraa päätä suovan luokse. Nuuski pientä kaurista, mutta ei tehnyt sille mitään pahaa, vaan kääntyi äkkiä ja juoksi isäntänsä luo; siellä se hyppeli, vinkui — vonkui, eikä antanut isännälleen rauhaa ennenkuin sai leipäpalasen. Koira sieppasi leipäpalan, juoksi heinäsuovan luo, heitti sen Cerceruskan eteen ja juoksi takaisin isäntänsä luo hyppien ja vonkuen entistä enemmän.
Metsästäjä ihmetteli, ei ymmärtänyt koiransa käytöstä, sillä ei se ollut muulloin metsästäessä syömistä ajatellut, ennenkuin vasta kotiin päästyä. Mutta hän heitti sille taas leipäpalan. Ei koira syönyt sitäkään, se juoksi vain suoraa päätä taas heinäsuovan luo, heitti leivän Cerceruskan eteen — ja taas takaisin isäntänsä luo, hyppi häntä vastaan ja vonkui niin surkeasti, kuin olisi sillä ollut selkäranka poikki.
No odotappas — tuumi metsästäjä — tässä on vielä yksi leipäpala, mutta nytpä tahdon nähdä itsekin, mitä sillä teet, sillä ei ole mahdollista, että itse syöt kaikki.
Kylläpä hän ällistyi nähdessään heinäsuovan takana pienen kauniin, itkevän tytön ja sen vieressä pienen, surkeasti ynisevän kauriin. Cerceruska heittäytyi pienen kauriin yli ja rukoili metsästäjää:
— Oi rakas metsästäjä-setä, elä ammu tätä pientä kaurista, sillä se on minun pieni sisareni! —
— Mitä sinä puhut, sinä tyttönen — nauroi metsästäjä — mitenkä voi tytöllä olla kauris siskona! —
Nyt Cerceruska kertoi, keitä he olivat ja kuinka onnettomasti oli käynyt hänen pienelle sisarelleen.