"Se hyvä ryökkynä!" valitti vanha akka, sama kun oli vienyt Josefinan kirjeen omistajallensa. Tämän seikan oli hän palkollisilla ilmoittanut, jotka siitä ja mitä itse olivat nähneet ja kuulleet arvasivat koko seikan.
"Mikä ryökkynän on?" kysyi majorin sisar.
"Hän on tuolla sisällä nuoren paronin kanssa," vastasi yksi palvelioista.
Majori sisarenensa juoksivat kiirumman kautta isoon saliin, jota ei lämmitetty talvella.
Siellä nyt molemmat nuoret makasivat, kovasti likistäen toinen toistansa, kalveilla, hymyilevillä, onnellisilla kasvoilla, vaan — jäätyneinä, kun olisivat olleet marmori-kivestä.
He olivat löydetty lumi-kinoksesta järvellä, sillä tavoin yhdistettyinä, eivätkä tainneet, eli tahtoneet heitä eroittaa. Hevoinen ja reki oli kadonnut; turkki löyttiin vähän matkan heistä. Luultiin nuoren paronin lähteneen reestä tietä etsimään, vaan langenneen lumeen ja päästäneen ohjat kädestänsä. Hevoinen oli arvattavasti jättänyt heidän, itse hakeaksensa kotiinsa. Pyry-ilmassa olivat epäilemättä eksyneet ja viimein oli vilu voittanut heidän. Oskari oli luultavasti ensin kohmettunut, Josefina oli silloin laskenut pois turkkinsa, joka oli häntä varjellut, heittäytynyt Oskarin ylitse häntä lämmittääksensä eli hänen kanssansa kuollaksensa, ja sillä tavoin olivat he kuolleet toinen toistansa syleillen, yhdistettyinä ja onnellisina.
Majorin sisarenensa yksinään ollessa tirkistelivät he toinen toisensa päälle kun kaksi vihollisen haamua.
"Kaikki on sinun vikasi," sanoi majori, "sinähän se olit, joka aloit tuon ilkeän juonen ja viettelit minun houkuttelemaan tyttöä Oskarilta."
"Aina miehet vaimoja syyttävät! Miks'et ollut minua ymmärtäväisempi?"
"Mitä nyt teemme?"