Talon-poika, totinen ja valistunut mies, sanoi hänensä ei elämässänsä kuulleen niin suurta iloa ja tyytyväisyyttä ilmoittavaa ääntä. Hänenkin sydämensä oikein lämpisi, istuessansa puoleksi kylmettyneenä kuormansa päällä. Vaimo-ihminen oli mielestänsä puhunut kun morsian, joka on ensi hypyn hypännyt ylkänsä kanssa.
Majori heräsi varhain aamulla ja kiiruhti kohta Josefinaa hakemaan. Hän oli nyt vakaasti päättänyt tehdä kaikki mitä voisi, häntä kukistaaksensa.
Hämmästyksensä ja harminsa oli määrätöin, havaitessansa Josefinan olevan poissa ja hänen huoneensa akkunan auki. Hänen vuoteensa oli lumella peitetty, joka akkunasta oli pyryttänyt sisälle. Tämä näkö jäähdytti intoansa, vaan enensi vihaansa. Hän käski kohta asettaa hevoiset ja päätti lähteä H:n kaupunkiin, sillä varmasti ei kukaan muu kun Oskari ollut vienyt häntä pois ja sisarensa olisi häntä ainakin parhain neuvova.
Puolen tunnin päästä istui hän reessä, ja ajoi kiljuin parkuin järven poikki, suurien lumikinoksien läpitse; sillä hevoisensa olivat hyvät, ja ajo-mies kova.
Taivas oli selinnyt ja aurinko paisti sen valkoisen lumi-aavikon päälle.
Äkisti seisahti ajaja: "Katsokaat," sanoi hän, "tuota ihmis-joukkoa, tosin on joku tapaturma tapahtunut yöllä."
"Olkoon," kirahti majori, "aja sinä vaan." Ihmis-joukko, jota ajaja tarkoitti oli kokoutunut järven toisella puolella koko joukon matkaa siitä missä itse ajoi, ja hänellä oli kiiru kaupunkiin. Sinne tultuansa tapasi hän sisarensa, joka ei tiennyt mitään. Hän haki Oskaria asunnossansa ja tykistö-kartanossa. Luutnantti oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mihin.
Hän käski sisarensa tulla kotiin, sillä hän oli sekä vihastunut että tuskainen.
Kotiin tultuansa näkivät he hämmästyksellä suuren väki-joukon pihalla. Vaimot itkivät ja miehet sohisivat korkealla äänellä ja kirosivat välimmiten.
"Mikä nyt on?" kysyi majori tylysti.