Oskari kiiruhti täyttämään käskyänsä, ja samassa, kun hän kääntiikse jällen häntä kohden, hyppäsi Josefina rohkeasti alas akkunasta, joka oli jotensakin korkealla maasta.
Oskari pelästyi, vaan Josefinan hyppäminen oli onnistunut, sillä hän tiesi ison kinoksen olevan akkunan alla, jossa hän nyt aina kurkkuun asti seisoi lumessa, itseänsä loukkaamatta.
Oskari kiiruhti pelastamaan häntä siitä, heitti laukun olallensa, saatti hänen rekeen, käärien nahka-peiton hänen ympärinsä.
Siitä nyt ajoon. Hevoinen oli tukeva ja halullinen pakkasessa. Oskari oli ottanut kulkuiset pois, he matkustivat hiljaan kun peijaisiin, vaan kiirusti, kun häihin. He ajoivat sen pitkän järven poikki. Lunta satoi vahvasti ja sinkaleet loistivat kuu-valossa. Oskari luuli olevansa varmaan tiestä, luotti myöskin hevoiseen, joka kerran oli käynyt samaa tietä ja siis piti löytämään kotiin.
Ehkä oli kelpo pakkanen ja tuuli rajusti, olivat nämät molemmat rakastuneet kuitenkin lämpimät paljaasta ihastuksesta, sillä olivat jällen saaneet toinen toisensa. Oskari oli nyt Josefinan ainoa suojelija; hän oli vahvalla luottamuksella antaunut Oskarin suojaan.
Molemmat olivat uhranneet rikkauden ja mukavaisuuden rakkautensa tähden.
Mitä toinen toisellensa sanoivat? Siitä ei kukaan tiedä, se on ikuinen salaisuus.
Mihinkä aikoivat? Oskarille ei ollut mitään; Josefinan poisviemisellä loukautui hän molempien suojelijainsa majorin ja hänen sisarensa kanssa. Vaan samoin kun heidän lämpimät sydämensä ei pitänyt lukua pyry-ilmasta samoin eivät he pelänneet sitä epä-vakaista tulevaisuutta, jota yhteisesti hakivat. Oskari luotti taitoonsa, Josefina taas rakkauteensa ja Jumalaan. Hän luuli Jumalan heidän yhdistäneen alttarin edessä, jossa olivat antaneet lupauksensa toinen toisellensa ikuisiksi päiviksi, hän ei tainnut tehdä toisin.
Eräs talon-poika, joka yöllä kulki raskaalla kuormalla, tuli heitä vastaan, ja olisi pimeissä ja pyryssä melkein ajanut kiini heidän rekeensä, ellei äkisti olisi kuullut heleän vaimo-äänen kaikkuvan edessänsä.
"Ah, kuinka hauskaa Oskarini!"