Eräänä päivänä lähti majori H:n kaupunkiin ja palasi illalla entistä iloisempana; hän oli sisareltansa vakuutettu hänen voittaneen Oskarin kokonaan aikomuksiinsa. Sisarensa oli myöskin hänelle jättänyt kaikki Oskarin turhaan kirjoitetut kirjeet; sillä hän ei enää tahtonut säilyttää niitä, koska kohdakkoin Oskari tulisi mieheksensä. Josefinan kirjeet oli hän jo hävittänyt. Majori saisi huvituksen ensisti lukea Oskarin kirjeet ja sitten hävittää ne. Onnettomuudeksensa unohti hän ne jakkunsa lakkariin; tyhmä palvelija, jonka piti harjaaman jakun, löysi kirje-pakan, ja nähdessänsä päällekirjoituksen olevan Josefinalle, jätti hän ne hänelle.
Nyt sai siis Josefina yht'aikaa lukea kaikki Oskarin palavat sanat rakkaudestansa, tuskansa Josefinan petollisuudesta. Tämä tuotti hänelle vedet silmiin, vaan ihastui, havatessansa koko juonen käynnön, varmasti oli hänenkin kirjeensä pidätetty samalla tavalla.
Majori äkkäsi pian vahingonsa ja sai kuulla niitten joutuneen Josefinan käsiin; nyt huomasi hän olevansa kadotetun, jos ei hän ottaisi voimallisempia keinoja, kun tähän asti voittaaksensa Josefinan yksi-pintaisuutta.
Suurella vaivalla onnistui Josefinalle saada kirjoittaa Oskarille; hän pakeni varhain aamulla ulos, ehkä oli kylmä pakkanen, että nurkat paukkuivat, hakemaan erinäistä sanan-saattajaa — vanhaa hänelle uskollista akkaa — joka kohta lähti kaupunkiin Oskaria hakemaan.
Hän oli kirjoittanut ainoastaan muutaman rivin: "Olen nyt vasta sattumuksesta saanut kaikki kirjeesi yht'aikaa; epäilemättä ovat myöskin ne monet kirjeet kun olen sinulle kirjoittanut, pidätetty. Pauloja on pantu meille molemmille. Minä olen hirmuisessa vaarassa. Pelasta minä, jos minua rakastat. Päivällä on mahdotointa; olen vartioittu majorilta kun vanki. Pelkään kaikkea häneltä. Hänen julmuudellansa ei enään ole määrää. Odotan sinua joka yö. Tule mitä pikemmin sitä parempi, ja pistäyty salaa akkunani alle. Vie minä täältä johonkin kunnialliseen huoneesen H:n kaupunnissa. Tahdon hakea itselleni opettajan paikkaa."
Oskari sai tämän kirjeen. Hän oli ennen turhaan hakenut virka-lupaa; nyt ei hän huolinut siitä, yöllä oli hän kumminkin vapaa. Hän haki itsellensä parhaan hevoisen, kun oli tilattavana ja mukavan re'en, varustettu nahka-peitolla.
Illalla lähteissänsä oli tulinen pakkanen, mutta muutoin hyvä keli ja vaan parin tunnin matka. Hän läksi yksin, ettei hänellä olisi ketään todistajana.
Matkalla rupesi satamaan jotensakin lunta, vaan kuutamalla pääsi hän onnellisesti matkansa perille, kartanoon, joka oli rakettu järven rantaan. Hevoisensa sitoi hän erään huoneen taan, rantaa lähinnä ja kävi asun-rivin tykö, joka kolkosti tirkisteli päällensä, pimeillä ja korkeilla akkunoillansa. Hän tiesi missä huoneessa Josefina asui, toisessa kerrassa, että hänen huoneensa akkuna oli puutarhaa kohtaan.
Kohta Oskarin näkyviin tultua, avattiin akkuna ja hän näki kuutamossa, pyryttävien lumi-sinkalein läpitse rakastetun Josefinansa. Hän heitti kaikilla voimillansa ulos akkunasta laukun, joka putosi lumikinokseen.
"Hiljaan! ota laukkuni!"