Tultuansa kotiin kirjoitti täti kohta kaksi kirjettä veljellensä; toinen oli hänelle yksinään, toinen semmoinen, että saisi näyttää Josefinallekin. Viimeisessä kertoi hän kuinka lystiä hänelle oli H:n kaupunnissa, että Oskari oli alin-omaa luonansa ja sanoi hänen olevan järki nuorukaisen, joka tulevaisuuttansa valvoi, eikä tahtonut saattaa Josefinaa onnettomuuteen, vaan kehoitti häntä kiitollisuudella vastaan-ottamaan majorin tarjousta. Edellisessä taas kehoitti hän veljeänsä lähettämään hänelle niitä kirjoja, jotka Josefina kirjotti Oskarille ja pitämään tarkasti vaaria, posti-laukun taloon tullessa, jos joku kirja olisi Josefinalle, kätkemään se ja lähettämään uudella päälyksellä hänelle. Sillä tavoin olisi heidän yhdistyksensä katkaistava; hän antoi myös veljellensä tiedon millä tavalla oli kiinittänyt Oskarin pääkaupunkiin.
Oskari kirjoitti myös yöllä Josefinalle; hän ei voinut uskoa mahdolliseksi mitä täti oli sanonut; hän lähetti kirjansa tulevana päivänä, mutta tädin kirjeet tulivat ennen perille, eikä Josefina saanutkaan sitä.
Majori osotti Josefinalle kaikenlaisen hyvyyden, eikä ollut enää huolivinansa siitä, mitä ennen oli sanonut, vaan ajeli joka päivä hänen kanssa vaunuissansa, häntä ilahuttaaksensa; neuvotteli hänen kanssansa kaikesta, kun oli tehtävä kartanossa, ja antoi hänen sillä tavoin tulla tuntemaan suuren rikkautensa; vaan Josefina ei antanut vietellä itsiänsä semmoisesta. Hän ei nähnyt majorin peltoja, vaan sitä onnellisuutta, jota toivoi Oskarin kanssa yhdistettynä.
Majori oli sattumuksesta löytänyt sen valkoisen niisti-liinan, johon Josefina oli antanut veren vuotaa sormestansa, sitä hän nyt alin-omaa kantoi myötänsä, ja suuteli välistään ihastuksella niitä pieniä veren-pilkkuja.
Hän näytti hänelle sisarensa toisen kirjeen, josta Josefina ensin hämmästyi, ja sitten tuli murhelliseksi. Hän kirjoitti joka posti-päivä Oskarille, vaan ei saanut vastausta. Oskari puolestansa kirjoitti myös, mutta yhtä turhaan. Täti luki ja voitosta iloiten kumpaisenkin helleitä ilmoituksia.
"Se on hyvä," sanoi hän itseksensä, "saada nähdä, kuinka nuori tyttö kirjoittaa, siitä oppii jotakin, itse kirjoittamaan nuoren tavalla."
Ne kalliit lahjat, jotka täti oli ostanut, annettiin Josefinalle kirjeen kanssa, jossa täti suurella helleydellä kehoitti häntä suostumaan majorin tarjoukseen, edistääksensä ei ainoastaan omaa, vaan Oskarinkin onnea. Myöskin antoi hän ymmärtää Oskarilla nyt olevan toisia ajatuksia, sanoi hänen joka päivä käyvän häntä tervehtimässä ja valikoineen tätinsä kanssa niitä lahjoja, joita majori oli määrännyt Josefinalle. Viimein käski hän hänen olla ihmettelemättä, ettei Oskari itse kirjoittanut; hän oli aivan kiitollinen suosittelijaansa majoria kohtaan, eikä tahtonut huolettaa Josefinan kirjallakaan, koska oli hänestä luopunut.
Pari kolme kuukautta oli kulunut, molemmat jo epäilivät, kumpikin tavallansa, ja lakkasivat kirjevaihteestansa, kun eivät vastausta saaneet.
Täti pitkitti oloansa H:n kaupunnissa ja lohdutti miten parhain taisi Oskaria. Pian kävi huuto, että Oskarin piti naiman lesken. Rupesivatpa jo keskenänsäkin asiasta puhumaan. Leski oli niin hellä, niin hyvä, hän ainostaan ymmärsi Oskarin sydämmen syvyyttä. Nyt koska Josefina oli hänen jättänyt tarvitsi hänen särjetty sydämensä ystävän, — vain kyllä ei hän koskaan rakastaisi tätiä niin kun hän rakasti Josefinaa, vaan ompa ystävyyskin suloinen, varsinkin kun osottaikse totuutensa kullassa. Hän toimitti Oskarille "kamari-herran" nimen ja, antoi hyviä toivoja pikaiseen korotukseen. Oskari rupesi mielistymään sen kauniin lesken seuraan.
Josefina taas ei tyytynyt tilaansa. Majori rupesi uudestaan ilmoittamaan mielensä, jota ei hän enään taitanut salata. Josefina oli tohtinut kieltää vastaan-ottaa lahjojansa.