Alberti punastui taas juurikun itse työssä tavattu.
Herasyöningi iloisesti hymyili, sanoen: "Hän tahtoi ulos merelle raitista ilmaa hengittämään; toivon sen hänelle hyvää tekevän!"
"Eikö hän ole terve?"
"Kyllä, mutta melkein liiaksi."
"Voineeko terveyttä koskaan olla liiaksi?"
"Niin se kuuluu sukuumme. Palamme ahkeruudesta ja halusta ihmisiä hyödyttämään. Hän suree siitä, että on niin vähän maailmassa tehnyt."
"Todella jalo murhe!" sanoi Alberti, jolla oli vähäinen tunto samasta murheesta. Hänelle näytti tuo ihana tyttö vielä ihanammassa valossa.
"Jospa olisi saanut itse hallita, niin olisi mennyt sairas-hoitajaksi
Konstantinopeliin, mutta siihen arvattavasti en myöntänyt."
"Onpa niitä omassakin maassamme apua kaipaavia!" arveli Alberti.
Nyt herasyöningi pitkäpuheisesti puheli tarvitsevaisten ja työ-väen tilan parantamisesta; Alberti kuunteli ja piti herasyöningiä, joka näkyi olevan innostunut ahnettimattomasta ihmis-rakkaudesta, vielä suuremmassa arvossa. Viimein pyysi hän tulla viedyksi nuoren tytön eteen.