Niin ihmissydänkin on tuima koski; Syvyydessään on pyörre pauhaamassa. Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki, Luvaten rauhan runsaan kuolemassa, Kun taistelus on viimein alallansa.
(Mansik. ja Mustik. I 1859).
Pietari Mansikka.
Talonpojan poika Wiipurin pitäjästä, syntynyt 1825. Oli jonkun aikaa kirjurina tuomarilla, sitten 1848-57 palovartiakapraalina Wiipurissa, ja on nyt siltavoutina Kivennavalla.
Hänen runoelmiansa on suuri joukko Sananlennättimessä.
Oravan valitus.
Kuulin kerran kuusikossa, Mäen päällä männykössä, Miten oksalla orava Ruikutteli riekkohäntä: Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsikultaseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla, Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloiset mun poikaseni, Katalat mun kantamani.
Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, valittelen vaimoneni, Miks ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla!
Wielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Wirren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kuikuttelen kultineni.