Lukkarin poika, syntynyt Ylivieskassa v. 1805, vihitty papiksi 1827, toimitti saarnaajan virkaa Köyliön ja Säkylän seurakunnissa, oli sitten apulaisena, viimein kappalaisena Alavieskassa, jossa kuoli 1832. On kirjoittanut useampia lauluja Oulun Wiikkosanomain ensimäisiin vuosikertoihin. On suomentanut Tuomas Kempin kirjan ja myöskin kirjoittanut Mustalais-kielen sanakirjan, joka hänen kuoltuansa poltettiin erään heränneen ystävän kädellä.
Lohdutus Haudalla.
(Mukaelma.)
Suista surus, kaipaukses, Itkus vaikein! Muista ett' on valitukses Turha! Haikein Murhe ei se mitään auta Eikä eronnutta sauta. Ei se tule enää, ei! Jonka Tuoni täältä vei.
Liha kaikki lankeaapi Niinkuin kukkanen; Neitosesta eroittaapi Surma sulhasen, Nuorukaisen harmaapäästä, Ei se imevääkään säästä, Jot' ei äiti hautaan sois; Morsiamenkin tempaa pois.
Liha kaikki kerran kaatuu Niinkuin heinänen; Mainen maaksi jälleen maatuu, Mutt' ei taivainen. Sinä, josta pidin huolen, Elät tähtein tuolla puolen, Silmäät sieltä ystävää Hautas luona itkevää!
Tieto, taito haluaapi Täydellisyyteen, Sydämemme himoaapi Pysyväisyyteen. Kuolossako tämä puuttuis, Ruumiin kanssa maaksi muuttuis, Waiko turhaan meidät loi Luoja, turhaan toivon soi?
Etpä turhaan meihin, Luoja, Kuvaas painanut; Ruumis onpi sielun suoja, Jonk' oot antanut. Tämä peite lankeaapi, Kerran maaksi raukeaapi, Henki pääsee valloilleen Matkustamaan omilleen.
Astu Tuonelahan taasta Ajatukseni; Haudan tuolle puolen maasta Lennä luontoni! Siell' ei tuli, eikä sota, Nälkä, eikä kuolon ota, Eikä surma sureta, Ystäviä erota.
Ahpa päivää autuasta! Toinen toistansa Tervehtääpi — vanhin lasta, Sulha sulhaansa! Siellä Luojan laupeutta, Waltaa, voimaa, viisautta Levon maassa laulamma!