Ystävä kullat, siukut ja veikot! Sotkunen, vaikk' on sormensa heikot Wirittääpi viuluansa Ja kieliä kynsin lyö. Silmä on poissa, nokka on poikki; Sylkeepi viulun tappihin loikkii, Katsoopi kannuansa; Nyt ankara alkaa työ! Suu on kuin kiulu; Winkuupi viulu, Ääniä ratkoo, katkoo ja syö. Hei, veli kullat varvastakaa! Reuhkana olla, raivoilla saa! Kah! kuin Kaisa kukka, Siisti sinisukka, Kengin sievin sipsuttaa.
Kah! kasvojansa lietsoopi Lassi, Hampaissa kärsä, housussa massi, Sinne ja tänne tuiskii, Juo viinaa kuin lahopuu. Keltainen kesävoikko on takki, Korvilla lammasnahkainen lakki; Luimussa korvin luiskii, On naama kuin täysi kuu. Siirolla silmin, Kallella korvin, Hyppää kuin härkä; märkä on suu. Siukkuni! sievä on erittäin Hyppiä, hupa kohmelopäin Anna kaiken yötä. Maija, tule myötä, Selkä suoraan — juuri näin!
Kah! kuka tuoll' on, kauhtana yllä? Niin tuoko hallisaapas? Se kyllä! Tuo, joka niinkuin hylje Nyt tansata töyttii — tuo! Saakeli soi! Kah! sammettiranne, Ympäri päätä punainen vanne. Juo, Sotkunen, ja sylje! Hyi! konnakos kaljaa juo! Pulloss' on juomaa Pannusta tuomaa; Wetääkös nahkas, rahkainen suo? — Siukut, nyt rinkiin remahtakaa! Laukata, nauraa, langeta saa! Silmät siki-umpeen, Korvat kovaan lumpeen! Pelimanni oksentaa.
Huh! tyttö hurjat hentoo ne mennä! Nostapas helmaas, Liisa, ja lennä! Wie — pelimanni tahtoo — Pihkaa ja viinaa tilkka, vie! Sotkunen, kuule! tunnetko tuota, Nyt joka astuu akkunan luota? Eukkohan tuolla kahtoo Karsassilmä, sekö lie? Pyylevä pankka Astuu kuin ankka, On siinä muori nuori kuin tie! Tyttöjä tääll' on vaikkapa nais! Oltta ja viinaa oivalta sais! Täällä olet sinä, Täällä olen minä, Täält' ei poiskaan haluttais!
(Oulun W. sanomissa 1831).
Kustavi Toppelius.
Maalarin poika Oulusta, syntynyt 1786, harjoitti oppia Upsalan yliopistossa, tuli kaupungin lääkäriksi Uuteen Kaarlebyhyn 1815, ja kuoli 1865.
Pienempiä runoelmiansa löytyy Oulun viikkosanomain ensimäisissä vuosikerroissa, Joukkahaisessa II ja Suomettaressa 1856. Paitsi sitä on hän kirjoittanut suuremman runon Oulun palosta 1832.
Oulun palosta v. 1822.
Kevätpäivän päätyttyä Jälleen illan ihanimman, Yhden niistä näillä tienoin, Täällä Pohjolan perillä, Joita moni muukalainen Aina ihmeenä ylisti, Aina kiitti kummastellen, Lepäs luonto luotuinensa Waipununna valossansa, Kuultavassa kuumehessa, Kevät-öisessä kajussa; Ihmisraukat rauennehet Unen sylihin syvähän. Tarmotoinna, taidotoinna, Niinkuin kerran kuoltuansa, Tuolla Tuonen tuutuvissa Huoletoinna huomenesta. — Aika vainen vaiheellinen, Joka vyöryy väsymättä, Wirran lailla vikevimmän, Kulki kotkakulkuansa Lepäämättä, lakkaamatta, Joutui myöskin juoksussansa Sivu hetken sydän-öisen. Ajan viitta viipymättä, Niinkuin vahti vakanainen Eli vaaja vaiheusten, Käytti kultakärkiänsä Juonen mentävän mukahan Toisen hetken puoliteihin.