Silloin läpi levon kaiken, Läpi unen untuvien Hädän hirveä hälinä, Rajuten kuin raju-ilma Taikka koskesta kohina, Nosta kauhea kajuupi, — Maakin huudosta humahti, Kaikui ilma kauheasta Hädän, huudon hälinästä, Walkeasta valloillansa, Tulen tuimasta palosta.
— — —
Käypi kyllä kiivahasti Metsän mykkä muurahainen, Kodissansa kierteleepi, Meluaapi mättähällä, Taiten takkoja vetääpi, Runnompia ruumistansa. Humisevat haikeimmin Sodan innossa isossa Mettisetkin majoissansa, Pivoilevat piikkejänsä, Suristavat siipiänsä, Kuhisevat, kumisevat Liukkahalla liikunnolla, Närkästynnä nähtyänsä Wihamiestä viipyväistä Pesän pyöreän sivulla. Mutta ihmisten menoja, Ihmeellistä elämistä Turmionsa tantereilla Mihin mielit verrattavan, Miten kehität kuvansa? Luulis karhuin karjuilevan, Laumoittaisin laukkailevan, Kuhisevan kaikkialla, Tartuskellen tarakoihin, Kanniskellen kuormiansa. Luulis velhojen vetävän Innossansa ilkeässä Wetohärän vetämiä, Niin nyt kaikki kilvoitellen Weti, kantoi kuumuudesta Toimen taidolla tulesta, Wärkkejänsä valkiasta.
— — —
Tästä kylämme tulesta, Tuhannesta päädön päästä, Harjavuolten hongikosta, Tulen tuimasta pesästä Poron pyry paistehella, Savun synkeän sumulla, Loimu, liekki taivahalle. Joska tulen tunturiksi Tai mereksi mainitseisin Palavilla pyörtehillä, Tuskin kolkon käsittäisit! Ylön julma juuriltansa, Koolta vielä kauheampi Tulirunko taivahainen Loimuaapi, lenteleepi Hirmusiiven suihkamilla, Kadotuksen kohinalla. Sitä tuuli tuuditellen, Wartiansa villissänsä, Ajoi alti ankarammin, Kohotellen, kiepitellen, Kumarrellen kauheinta. Minne väylänsä vedätti, Minne juoksunsa johatti, Wankui ilma innossansa, Torui torvilla tuhansin. Tästä Surma sukuinensa, Musta Kouko murheinensa, Hirmukurkulla kuristen, Ukon äänillä urahti; Karjas kaatunein koloista, Kaatuvien kukkuloilta, Weisas hänkin voiton virttä Häijy herja Luojallensa. Tästä tuhat tuuliaista, Hirmuillansa haltioissa, Rajueli raivoissansa, Tuhat palkeitten tulilla, Tuhat pillin pillitellen, Pisti päänsä pyöryväiset Palavaiset päistäräiset, Kähinällä käärmehien, Liikunnolla leimausten, Aina äärien ylitse Tuonne pilvien pihalle, Tuonne tähtien tasalle, Jossa vielä välipäätä Loistollansa lentävällä, Kiskoillansa kiiltävillä, Ilmivalkian valolla Wälähytti valtiaissa.
Kallio. (Samuel Kustavi Berg.)
Satulamaakarin poika Oulusta; syntyi Jouluk. 2 p. v. 1803, tuli yliopistoon 1822; silmäin heikoksi tultua täytyi jättää opinharjoitukset kesken, tuli viimein sokeaksi, kuoli 1853. Wiisi hänen lauluansa painettiin ensikerta Otavan toiseen osaan, sitten vielä muutamia Oulun viikkosanomiin v. 1840.
Soidin.
Waeltaissa vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tuulan, tuulan, tee :,:
Suositellen mehumiellä Annin kumppaniksi jäin, Sanoen: "Kah, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan tee :,: