Jos kuin kauas kulkisi, Seuroaisi siipeni; Siipi kun suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi.
Siipiäp' en saanut — saan Huivin huiskahdella vaan, Kyyneleistä kastuneella Jäähyväiset viittaella.
Sitten ennen iltoa Taas kotihin kulkea, Waikkap' ei etäällä aivan Wieläkin näkisin laivan.
Tultua kotihini, Heittäminen itkuni, Pyhkiminen poskipääni, Warominen äitiäni.
(Suomi 1845).
Hektor ja Andromache.
(Iliadasta.)
Andromache. Surmaan intosi vie sinun, Hektor, et sure pientä Lastasi, et mua myös osatointa, jo leskeä kohta. Kohtapa vaan sun Achaian surmoavatten Miehet, hyökäyten joka henki. Jo vaan paras oisi, Pääsisin itsekin Manalaan sun kanssasi, eipä Mull' ilopäivää lie, sun mentyä surmasi teitä, Huolia vaan yhä. Poiss' isä on jo ja äitini armas; Aikoja sitten jo julma Achilles taattoni tappoi, Weljet myös omat, joit' oli koissani seitsemän ennen, Kaikki ne yht' aikaa manalaan matkustivat raukat, Kun jokaisen löi tuima Achilles sukkelasääri. Weipä jo laivoilleen myös valtian äitini julma, Waan antoi takaisin, kun sai lukemattomat lunnaat; Koissa sen kuitenkin ihanuolinen Artemis kaatoi. Niinpä, sä, Hektori, taattoni liet jo ja äitini armas, Liet veli myös, ollessasi armahin puoliso mulla. Siis mua armahtain jää luokseni tornihin tänne, Last' älä orvoks tee, leskeks' älä naistasi heitä!
Hektor. Huolena lie se minullaki, vaimoni, vaan toki eivät Suo Troijan miehet sekä maatavaliepehet naiset Kehnon laill' erotakseni mun pois tappelutöistä, Ei myös rintani niin kehota kuni ain' olen ennen Ollut mies parahin, sotinut päämiehinä aina, Suurt' isän arvoa suojellen sekä itseni myöskin. Sen mielessäni kyllä jo näen sekä luonani tunnen: Päivä se joutuva on, jona vaipuu Ilio armas, Kaatuu pää Priamon, väki myös Priamon jalo'imman. Enkä mä silloin niin sure Troijan miehiä, enkä Äitiäni Hekubaa, Priamonkaan valtiapäätä, En myös veljiäni, vaikk' on jalo'impia monta Maahan lankeava, pölyhyn vihamiehien alle, Kun sua, koska Achaian mies sopavaskinen onpi Wievä sun itkein pois ja vapautesi päättävä päivän, Taikka sa käyt Argoss' akan vieraan kangas-aseisin, Kannat veen Hypereiasta tahi Messeidasta; Et mielelläsi tee sitä, vaan pakoitettuna täytyy. Silloin vaan sanonee moni mies itkeissäsi, raukan: "Hektorin akka tuo on, parhaan hepomiehiä Troijan, Tuimimman sotijan sotivaisia Ilion alla". Niin sanotaan, vaan on suru sullen syntyvä uusi, Miestäsi kun et näe, joka ottais orjuudesta; Mut ennen maan multa jo peittäköhön toki luuni, Kun kuulen valituksesi, huutosi, lähtösi maasta. — — — — — Waan älä, lempeni, niin nyt huolikkaan yhä surra! Ei kenkään Manalaan mua vastoin luomoa laita, Määrästänsä mä taas en luule kenenkänä pääsneen, Ei hyvän, ei pahasen, ken kerran syntynyt onpi. Käy nyt vaan kotihin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitas sekä lankojasi, yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla Kaikilla, ja minull' yli kaikkein Iliolaisten.
(Runokalenterista Weteranen 1858).